Useamman lapsen äidit, ärasyttääkö teitä koskaan "avuttomat" yhden lapsen äidit?

Ei, mutta joskus huvittaa pikkuisen, mutta silloinkin onnistun hymähtämään vain sisäänpäin eli varon loukkaamasta. 

Ihmisten organisointikyky ja arjenhallinta on erilaista.

Täällä oli taannoin ketju ,jossa joku kertoi päivän kokkauksensa ja moni kiirehti päivittelemään, että "Noihin menee koko päivä. Mitään muuta et ehdi ikinä tehdä kuin vain kokata ja siivota jälkiä". Todellisuudessa sillä naisella oli mennyt niihin puolitoista tuntia vuorokaudestaan.

Ihmiset vaan ovat erilaisia.

Mua ne huvittaa :).

Miten voi olla niin vaikeeta yhden (rauhallisen) lapsen kanssa, että kauppaankaan ei pääse ilman että isovanhemmat hoitaa lasta. Vaikka siis on isä, äiti ja yksi lapsi.

Mun mielestä lapset voi todellakin ottaa mukaan kauppaan ym. arkisin paikkoihin ja kuuluukin ottaa (ei aina toki tarvii, mutta...)

vastaan otsikkoon.

ei ärsytä, on aivan luonnollista että osa äideistä on avuttomampia kuin toiset, tässä tilanteessa ärsytys on kyvyttömyyttä auttaa.

on parempi opastaa kuin ärsyyntyä, se on yhteisöllisyyttä, sillä olemme pärjänneet läpi kaikkien vaikeuksien.

yrittäkää unohtaa tuo ärsyyntyminen ja käyttäkää se energia neuvomiseen ja tukemiseen, huomaatte että se on paljon antoisampaa.

Muistakaapa mammat aikoja jolloin teillä oli vain yksi lapsi. Ei varmasti kaikki teillä ollut maailman helpointa.

Ensimmäisen lapsen kanssa minä ainakin olin hirmuisen varovainen ja ylitarkka. Jotenkin toisen kohdalla jo uskalsin hellittää.

Uskon kyllä vahvasti sanontaan, että lapset kasvattaa toisiaan. Meillä hellitty ainokainen turvasi kaikessa äitiin, mutta isoimmissa perheissä lapsista on seuraa toisilleen.

Ei ärsytä! Itse muistan kyllä miten vaikeaa sen ensimmäisen lapsen tuoma elämänmuutos oli. En tunne mitään ylemyyden tunnetta saati ärtymystä tällaisesta asiasta. Sympatiaa tunnen lähinnä. Mutta joo me ihmiset ollaan erilaisia

Muakaan ei ärsytä, vaan huvittaa. Voin kyllä toisen valitellessa yrittää olla empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta säälittelen kyllä mielessäni, että joillain on todella niin negatiivinen elämänasenne kun kaikki on niin rankkaa.

Meillä kohta 4. lapsi syntyy eikä arki tunnu ollenkaan rankalta sillä touhuan koko ajan. Täyttä kaaosta ei pääse syntymään ja pidän siitä, että puuhaa riittää. Elämä on "täyttä" kun leipoo, laittaa ruokaa, siivoaa ymm. lasten kanssa. Sitten käydään puistossa, kiiruhdetaan ruokakauppaan, kirjastoon, rautakauppaan, kylään..

Mitä ne nurkujat tekee? Katuvat lapsen hankkimista ja haikailevat elokuvien töllötystä? Ei mulle, kiitos.

Ei ärsytä. Ihmisten voimavarat vain on erilaisia.

Ja helpotikin ainokaiset voivat olla erittäin työläitä. Esim. meillä sisarukset viihdyttää toinen toisiaan, eli leikkivät. Isoin osaa jo katsoa, ettei pienin tunge mitää kurkkuunsa. Ja minä voin kokkailla kun lapset leikkivät toisessa päässä taloa. Esikon kanssa ei tullut mitään.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 12:13"]

Muakaan ei ärsytä, vaan huvittaa. Voin kyllä toisen valitellessa yrittää olla empaattinen ja ymmärtäväinen, mutta säälittelen kyllä mielessäni, että joillain on todella niin negatiivinen elämänasenne kun kaikki on niin rankkaa.

Meillä kohta 4. lapsi syntyy eikä arki tunnu ollenkaan rankalta sillä touhuan koko ajan. Täyttä kaaosta ei pääse syntymään ja pidän siitä, että puuhaa riittää. Elämä on "täyttä" kun leipoo, laittaa ruokaa, siivoaa ymm. lasten kanssa. Sitten käydään puistossa, kiiruhdetaan ruokakauppaan, kirjastoon, rautakauppaan, kylään..

Mitä ne nurkujat tekee? Katuvat lapsen hankkimista ja haikailevat elokuvien töllötystä? Ei mulle, kiitos.

[/quote]

Niin ja muistan kyllä esikoisen vauva-ajasta sen, että arjen hallinta oli vaikeampaa kuin nyt toisten lasten kohdalla. Tosin meillä vauvat on valvottaneet eikä viihtyneet yksin, joten sikäli ymmärrän jos ei ehdi tehdä oikein mitään asiaa pävässä loppuun saakka, oli se vauva sitten ensimmäinen tai viides. Mutta kun vauva-aika on takanapäin ja taapero on jo kolmannella vuodella, niin joillakin se arjen kaaos tuntuu silti vain jatkuvan ja jatkuvan.

Mutta ei kai siihen ole muuta lääkettä kuin useampi lapsi. tosin ei kaikilla useamman lapsen vanhemmillakaan homma ole aivan hallinnassa..

Ei ärsytä.

Lähinnä huvittaa ja herkuttelen hiljaa mielessäni, kuinka tuollaiselle ap:n kuvailemalle kädettömälle sujuisi organisoida tätä meidän menoa. Meillä kun on kolme lasta, myöskin hankala talo, liuta eläimiä ja silti ehditään tehdä kaikkea kivaa, myös siivousta ja ruuan laittoa ihan sieltä eläimen teurastuksesta lähtien.

Mies ei meillä paljoa osallistu, sillä hänellä on aikaa vaativa työ. Toki hän tekee sellaisia kausiluontoisia puhdetöitä, kuten vuoden polttopuut kolmeen talouteen.

Minulla myös päivätyö.

Siis voitaisiinhan mekin muuttaa tästä vaikka keskelle kaupunkia uuteen kerrostaloon, missä ei mitään tarvitse tehdä ja elämä on helppoa. En siis ole mitenkään kateellinen siitä, että joku pääsee helpommalla. Me tykätään asua tässä ja elää näiden kaikkien elukoiden kanssa, mutta todellakin vienoa hymyilyä aiheuttaa se, että joku yhden lapsen äiti jolla on osallistuva mies tulee narisemaan kuinka on niin kamalan vaikeeta.

Mutta, nyt on lounas syöty ja nuorimmainen päiväunilla, joten taidanpa tästä lähteä kasvimaan kimppuun ennen kuin eka koululainen tulee kotiin välipalalle.

Mua ei niinkään ärsytä, mutta ihmetyttää ja huvittaa ihmisten avuttomuus hyvin monenlaisissa asioissa, ei pelkästään lasten- ja kodinhoidossa. Esimerkiksi oman terveyden ylläpitäminen tuntuu olevan monille ihan äärettömän vaikeaa, vaikkei siihen yleensä tarvita kuin terveellistä ravintoa, liikuntaa ja riittävästi yöunta. Kun huolehtii itsestään, sujuvat myös ihmissuhteet paremmin ja henkinen hyvinvointi lisääntyy.

Mutta ei, maataan sohvalla ja vedetään pitsaa....valitetaan selkävaivoja ja syödään verenpainelääkkeitä, näytetään turvokkeelta...voi tsiisus

Aikani jaksoinkin olla huvittunut, mutta nyt alkaa jotenkin sietoraja ylittyä, huomaan että tuota valitusta (lähes päivittäin) kuunnellessa alkaa tulla enemmän ärsyyntynyt olo... Siinä määrin, että pelkään jo kohta sanovani ilkeästi, mitä en haluaisi tehdä. Erityisesti ärsyttää jos itsellä on oikeasti paljon töitä odottamassa, ja toinen valittaa jonkun 5 lelun keräämisestä tai kaupassa käymisestä yhden lapsen kanssa...

Ihan kuin ystävästä olisi tullut lapsen saamisen myötä ihan eri ihminen, aiemmin hän on ollut se, joka tekee kaiken jämptisti ajallaan!

Se on ok, jos/kun hän kyselee minulta vinkkejä ja toki neuvon mielellään jos osaan, ja lapseen esim. ruokailuun liittyvissä asioissa on neuvoistani ollut hyötyäkin. Nuo hänen arjen "ongelmansa" vaan ovat niin eri maailmasta tällä hetkellä! En kyllä keksi mitään hyödyllistä sanottavaa jos toinen valittaa jostain parin neliön parvekkeesta, meillä on yksittäinen kukkapenkkikin isompi! On se vaan niin hemmetin vaikeaa imuroida ja luututa se parveke,  ripustaa se yksi amppeli ja istuttaa parvekelaatikollinen kesäkukkia, meni taas ehkä 10min elämästä sen sijaan, että asiasta valittaa 10min viikon ajan joka päivä!!!

Ei ärsytä. Tiedän tapauksia, joissa sitä sisarusta ei ole lapselle saatu vanhempien halusta huolimatta.

minä olen juuri sellainen kädetön yhden lapsen äiti. mietin usein, että en tosiaan ikinä selviäisi ison perheen kanssa. siinä yksi syy, miksi ei enempää lapsia hankittu.

minusta olisi kiva olla taitava talousihme ja kekseliäs kokki, mutta vihaan ruuanlaittoa ja ruokakaupassa käyntiä. siivoaminen ym. on ihan ok, mutta ruokakuviot vievät ihan tolkuttomasti energiaa, koska inhoan. en voi sille mitään, yrittänyt olen kyllä... käynyt kokkikursseja jne. allergisen erityislapsen kanssa on muutenkin tuo ruokahomma aika säätöä.

tunnen itseni kyllä huonoksi, kelvottomaksi ja oudoksi, ja ihailen aikaansaavempia äitejä.

on minullakin omat taitoni ja osaamisalani, mutta ne eivät ikävä kyllä liity kotiin :/

Vastaus ap:n kysymykseen: kyllä se ärsyttää. Vaikka miten ajattelis, että vaiva ja valitus on subjektiivisia tunteita, niin kyllä joillakin on sietokyky aivan hämmästyttävän alhaisella tasolla. Esimerkiksi eilen oli esillä tuo yksi blogi, jossa 22. viikolla raskaana olija oli ihan invalidi ja kärsi vaikka mistä rasituksista.

Kyllä mua välillä ärsyttää. Saan viikottain itkupuheluita eräältä äidiltä, joka itkien vaatii saada lapsensa meille hoitoon, kun on niin rankkaa. Kyseessä yksi 1,5v lapsi, nukkuu yönsä hyvin. Kysyin että valvottaako lapsi todella niin paljon ettet saa yhtään levätty, niin vastaus on aina sama: Ei ku kyl se nukkuu, mut eilenkin nukkumaanmeno kesti melkeen tunnin, ja päivisin on niin tylsää olla lapsen kanssa. Miehensä on hoitanut aina tosi paljon lasta... Itselläni on lapset kaksi vuotias ja puoli vuotias, mies ja koira, ja asutaan pienessä kaksiossa, joten mä en hirveesti pysty yökyläilijöitä ottamaan. joskus kyllä, mutta en joka viikko. Itsellä ei ole tukiverkostoa juurikaan, joten lapset ei ole oikeestaan koskaan hoidossa.. Tämän toisen äidin lapsi on facebook päivityksistä päätellen vähintään kaksi viikonloppua kuussa hoidossa. Ihmettelen todella välillä että mikä siinä lapsenhpoidossa voi olla niin rankkaa. Miksi hankkia edes sitä yhtä lasta, jos ei todella jaksa hoitaa. Kerran uhkaili että tekee itselleen jotain, jos ei joku nyt ota lasta hoitoon, että hän saa omaa aikaa. Mietin vaan, että jos se, että lapsen nukkumaanmeno kestää iltaisn tunnin, on peruste sille, että on valmis lapsestaan luopumaan, niin huhhuh...

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 12:10"]

vastaan otsikkoon.

ei ärsytä, on aivan luonnollista että osa äideistä on avuttomampia kuin toiset, tässä tilanteessa ärsytys on kyvyttömyyttä auttaa.

on parempi opastaa kuin ärsyyntyä, se on yhteisöllisyyttä, sillä olemme pärjänneet läpi kaikkien vaikeuksien.

yrittäkää unohtaa tuo ärsyyntyminen ja käyttäkää se energia neuvomiseen ja tukemiseen, huomaatte että se on paljon antoisampaa.

[/quote]

Mä olen huomannut, että nuo krooniset narisijat, joilla on kaikki aina ihan helvetin vaikeaa, eivät todellakaan edes halua mitään neuvoja. He haluavat tehdä itsestään ja tekemisistään numeron. Se on heidän tapansa kommunikoida.

Sitä mä kyllä ihmettelen kovasti, miten jotkut kehtaa valittaa ihan helvetisti ja täysin väärille kohteille.

Mulla esim. on kaveri, oikein kunnon sossupummi ollu läpi elämänsä, ja hän ihan tosissaan jaksoi soitella mulle puheluita, joissa selitti kuinka raskasta hänen on viedä lapsensa huvin vuoksi ilmaiseen virikehoitoon, kun ei saanut paikkaa lähipäiväkodista. Kun samaan aikaan mä roudasin omia lapsiani myös toiselle puolelle pitäjää kahteen eri päiväkotiin ja maksoin siitä ilosta melkein 600 euroa kuussa, että pääsisin töihin tekemään täyden päivän töitä, että saadaan hänellekin tukirahat juoksemaan.

Että ihan joskus, ihan hetkeksi voisi jäädä miettimään kenelle narisee ja mistä narisee. Esim. ap:n kaveri on täysin itsekeskeinen pelle.

Ihminen tottuu siihen mitä on. Oma mukavuustaso laskeutuu aina siihen tasolle mitä arki vaatii. Suuri mullistus on kun parisuhteeseen syntyy vauva; ei olla totuttu heräilemään öisin, ja että kokoajan pitää huolehtia lapsesta, kun ennen sai rauhassa tehdä sitä mitä halusi juuri silloin kun halusi (vapaa-ajallaan) jne. Sitten ajan kanssa tottuu siihen, että on niitä lapsia pyörimässä jaloissa, on lapsiperheen arki menoineen ja omine juttuineen... Ja sitten sitä ihmettelee, miten ihmeessä sinkkuna ja vapaana sai ajan kulumaan, kun ei ollut isoa taloa hoidettavana, ei lemmikkejä, ei lapsia eikä jatkuvaa siivousta, pyykinpesua, kaupassakäyntiä, ruuanlaittoa ja lasten hoitamisia ulkoiluineen ja iltapesurumbineen.

Ihminen on kuin rotta, se tottuu lähes kaikkeen. Yksilapsisessa perheessä on totuttu siihen, että on vain se yksi, helppo lapsi, johon keskittyä, ja sekin tuntuu toisinaan raskaalta... Sitten on suurperheellinen, joka ajattelee, että miten se yksilapsinen perhe saa oikein aikansa kulumaan, kun eihän niillä ole kuin se yksi pieni lapsi. Kyseessä on mukautuminen vallitsevaan tilanteeseen, ihminen tottuu siihen miten raskasta / ei raskasta arki on. Jollekin jonka ei tarvitse arjessa tehdä juuri mitään, voi tuntua erittäin raskaalta ajatus että olisi edes se yksi lapsi hoidettavana, koska ei ole tottunut siihen, vaan omaan mukavaan helppoon elämään.

joo no, näissä on eroja. on eri asia olla nariseva vätys, joka ei vain viitsi, kuin vaikka omien tai/ja lapsen vakavien terveysongelmien uuvuttama äiti.

Minua taas ärsyttää aina enemmän ne mammat jotka ottavat sen asenteen että nuoret äidit tarvitsevat heidän ohjaustaan. No myönnetään että joskus niistä oli hyötyäkin. Toisaalta hoitaisivat omat asiansa vaan ja tajuisivat että on eri tavalla toimivia äitejä mitä itse ovat. 

Enemmän säälittää kuin ärsyttää, mut joskus sitäkin.