Tyytymättömyys elämään/ kyvyttömyys muutokseen

Jos totaalinen elämänmuutos kerran ei tule kyseeseen, koeta tehdä nykyisestä elämästäsi enemmän omanlaisesi. Koeta innostua jostakin, aloita vaikkapa uusi harrastus.

uusi harrastus juu.

Tarkkaile elämääsi vähän aikaa ulkopuolisena. Tee asioita joista saat tyydytystä. Vähennä tavaraa, vähennä menoa... sekin on aika trendikästä nykyään.

Mistä asioista olet kiinnostunut?

Yritinkin innostua ja remppasin kämppämme lattiasta kattoon. Se oli ensin kivaa, mutta nyt laantui innostus siihenkin. Ihme suossa rämpimistä. Tekis mieli ravistella itseään ja herätellä jotenkin. Mikä tässä elämässä mättää?

ap

En ole koskaan ollut suurikan tavaroiden haalija ja muutenkin viihdyn paljon kotona tai omalla pihalla.

Eniten haluaisin tehdä vähemmän työtunteja ja mielellään jollain toisella alalla, mutta taloudellinen tinkiminen ei ole mahdollista suurten asumiskustannusten vuoksi. Hitto, täällä mä en saa edes sitä omaa pihaa 1500€ /kk hinnalla, vaan olen pakotettu kerrostalolaatikkoon.

Ehkä mua ahdistaa siksi, että olen nyt taas vastikään vaihtanut sitä työpaikkaa paremman toivossa ja nyt pahasti näyttää sille, että mentiin ojasta allikkoon.

ap

Keskittyisin olemaan kiitollinen kaikesta siitä hyvästä jota minulla elämässäni on.

Voittehan te myydä kaikki ja lähteä böndelle lapioimaan paskaa seipäille, niin ei haittaa stadin asumiskustannukset.

Ne pienet ilot arjen keskellä...opettele nauttimaan niistä.

Minä nautin pelkästään jo siitä että olemme elossa ja kaikki ovat perusterveitä, meillä on kiva koti ja hyvää ruokaa pöydässä.

Toki aina voisi olla paremminkin mutta tällä mennään mitä on ja olenkin onnistunut "luomaan omalta tuntuvan elämän".

Moni ei pidä minun/meidän valintoja sellaisia kuin "pitäisi olla" mutta en piittaa muiden mielipiteistä...yksi elämä on kuitenkin vain annettu ja elän sen niinkuin itse haluan muita rasittamatta tai vahingoittamatta.

Toki talouden realiteetit pitää ottaa huomioon ja meillä on ollut sekä järkeä että onnea raha-asioissa mikä on tietenkin helpottanut elämää huomattavasti.

Kun perhe-elama tasoittuu (pikkulapsiaikojen jalkeen) on ihan normaalia, etta tulee suvantovaiheita. Kehityskriisit kuuluvat osana elamaan ja voivat auttaa loytamaan uusia asioita, arvoja ja tapoja. Ihmisen luonne on sellainen, etta on tarve pyrkia eteenpain ja siksi ns. saavutetut asiat (perhe, talo, lapset, ura jne jne) muuttuvat usein jossakin maarin itsestaanselvyydeksi.

Tarvitset ehka henkilokohtaisesti uusia haasteita ja samaan aikaan lapset tarvitsevat tasaista jatkuvuutta arkeen. Se on hankala yhtalo, mutta oppimisen paikka myos. Lue inspiroivaa kirjallisuutta alaka koe syyllisyytta noista tunteistasi vaan tyosta niita. Valitettavan moni juuri tuossa kriittisessa vaiheessa paattakin, etta vika on nyt parisuhteessa ja eroaa ihan kohtuullisen sujuvastakin suhteesta. "Jos ihmiset oppisivat käsittelemään tunteitansa paremmin, tunteet eivät pääsisi kriisiaikoina ohjaamaan liikaa heidän elämäänsä."  

Kiitos 9, varmaan jotain tuollaista hain. En usko, että paskan lapioiminen böndellä olis se juttu, siinä kun joutuisi repimään ne lapset kavereistaan ja itsensäkin.

Nykyisessä työssä olen koko ajan tekemisissä ihmisten ongelmien ja huonon voinnin kanssa. Lisäksi saan toimia äitinä ja passipoliisina aikuisille ihmisille ja rajaamaan heitä, kun omia rajoja ei ole. Kuuntelen muiden ongelmia ja aika usein päädyn työyhtesönkin ongelmien kuuntelijaksi. Se syö tosi paljon energiaa.

Olisi kiva tehdä vaihteeksi jotain positiivista ja energisoivaa.

10 oli ap.

Lisäksi, vapaa-aika usein myös toistaa itseään. Meidän lapset on sen verran pieniä, ettei niitä voi jättää keskenään esim. harrastamisen ajaksi. Mies tulee töistä 18.30, joten ilta on aika lyhyt.

Meillä on myös sattumien ja kohtalon kautta meille päätynyt sijoitusteini, joka ei ole helpoimmasta päästä. Koen siis kotonakin olevani aika paljon "töissä", eikä sitä omaa iloista ja energisoivaa ole.

Me teimme aikoinaan kolme tärkeää päätöstä.

Emme muuta pääkaupunkiseudulle, perhe on tärkeämpi kuin työ ja kaikkia rahoja ei laiteta asumiseen eli omakotitaloa ei rakenneta.

Nämä päätökset olivat täysin oikeita meidän perheelle ja nyt kun olemme 40+ kaikki on ok.

Asumme keskisuuren kaupungin keskustassa velattomassa 4h+k+sauna+terassi. Olemme olleet yhdessä nyt 22 vuotta ja lapsetkin ovat jo teinejä.

Itse ainakin nautin pienistä asioista.

Hyvä kirja, yhdessä tehty hyvä ruoka, matkustelu ja vaikka se kun saa pötköttää omassa sängyssä yksin ja katsoa jotain hyvää sarjaa telkasta tekee minut ihan äärettömän onnelliseksi ;)

Itsellä vähän samankaltaisia ajatuksia. Työpaikkaa ja työtehtäviä olen vaihtanut, mutta samaa p*skaa se silti on. Oikeasti haluaisin tehdä jotain ihan muuta, mutta toisiin hommiin pääseminen ei ole ihan helppoa (tällä paikkakunnalla). Paikkakunnan vaihdos taas ei ihan helposti tule kysymykseen.

Työni ei kiinnosta minua, mutta olen yrittänyt löytää sisältöä elämään muista asioista (liikunta, opiskelu jne)

Lisäksi tässä taloudellisessa tilanteessa olisi tyhmää vaihtaa vakituinen työ määräaikaisuuteen tai vielä pienipalkkaisempaan (olen alipalkattu suhteessa työtehtäviin ja koulutukseen). Ehkä sitten kun lainat on maksettu ja lapset maailmalla...

Kuulostaa silta, etta koet tekevasi ja ehka jopa uhranneesi/uhrautuvasi aika paljon muiden eteen. Pienesta individualismin ja itsekkyyden lisaamisesta ei ehka ole haittaa, kunhan teet selvaksi perheellesi miksi tarvitset enemman omaa aikaa ja tekemista. Sinussa korostuva avuliaisuus ja auttajan identiteetti, mika sinallaan on hieno piirre, on saattanut alkaa ahdistaa sinua tai saada liikaa tilaa elamassasi. Auttajalle auttaminen on usein tärkeämpää kuin autettavalle eli mieti miksi auttamisen tarve elaa sinussa, miksi se on alkanut ahdistaa (jos on) ja pyri selkeasti kohti omaa ainutlaatuisuutta. Hienoa, eta tiedostat ongelmasi ja olet kuitenkin pyrkinyt sita aktiivisesti tyostamaan. Joskus asiat eivat ole omissa kasissamme (esim uusi tyopaikka jne), mutta ole ylpea siita etta olet pyrkinyt muutokseen etka ole jaanyt paikalleen surkuttelemaan!

Ihan selvästi mulla on auttajan ja kuuntelijan identiteetti ja monet sitä minussa "käyttää" tai helposti siihen rooliin sujahdan. Se on tuttua ja tapahtuu itsestään.

Kai aikanaan pyrin sitä kohti omien lapsuudenkokemusten vuoksi ja samalla autoin itseäni. Nyt on olen asiaa käsitellyt riittävästi, en enää jaksaisi. Ihmisten ongelmat pysyy, minä olen muuttunut. Motivaatio on loppunut.

Toivon, että itsekin olisin osannut tehdä viisaita päätöksiä aiemmin. Valitettavasti mulla meni vaan kasvamiseen ja pyristelemiseen vuosia ja paljon rahaa. Se tarkoittaa sitä, että tässä neljänkympin kynnyksellä asutaan vaan jossain ja maksetaan isoa asuntolainaa pienestä asunnosta ja tehdään töitä alipalkatulla alalla. Elämä on van mennyt ja suoritettu ja ehkä vasta nyt mietin, mikä mun todellinen oma ääni on ja mitä elämältä haluaisin.

ap

Vuokraa/katso elokuva The Impossible-Selviytyminen. Itselle oli ainakin aika veret seisauttava kokemus. Ei se tilannettasi auta, mutta antaa taatusti uutta näkökulmaa.

"Neljänkympin kynnyksellä" sulla on viela tosi paljon aikaa tehda mita haluat. Ihmiset kehittyy eri tahtiin ja ehka joku muu on saavuttanut aiemmin jotain, mita olisit itsekin halunnut, mutta hanella oli eri lahtokohdat.

Sanot, etta elama on "mennyt/suoritettu" tai "nyt vasta mietin". Miksi pidat omaa menneisyyttasi epaonnistuneena? Ala turhaan vertaa toisiin ja soimaa itseasi, silla olet ilmeisesti selvinnyt vaikeista ajoista. Katso mieluummin tulevaisuuteen ja ole ylpea siita mita olet saavuttanut. Tiedan, helppo sanoa mutta vaikea tehda. Siltikin...  Jos tykkaat lukea niin suositelen Anthony de Mellon "Havahtumisia".

Pystyisittekö käymään jostain vähän etäämmältä töissä? Eli asumaan halvemmin. Silloin kyllä työmatkaan tuhraantuu aikaa..

Sinulla on työuraa vielä 25 vuotta, tai enemmänkin. Mikset vaihtaisi alaa? Opiskeluvaihtoehtoja on paljon nykyään, voi opiskella monimuotona ja viikonloppuisin ja etänä. Opiskelu avaa aina joitain ovia, vähintään pään sisällä. Mieti, mikä sinua kiinnostaa tai mitä haluaisit opiskella. Muistatko, miten hienolta tuntuu olla elämän aallonharjalla, varmaan sinäkin olet kokenut sen joskus. Hakeudu siihen tunteeseen takaisin, sinulla on vain tämä yksi elämä, miksi heittäisit päivääkään siitä hukkaan?

t. samoissa ajatuksissa ollut

…lisaisin viela, etten itse halua ajatella paatosten olevan koskaan viisaita tai epaviisaita, hyvia tai huonoja, koska niita ei oikein voi arvottaa jalkikateen myohemman tiedon varassa. Ne voisvat osoittautua toki suostuisiksi tai epasuotuisiksi ja voi ajatella,  etta "olisin tehnyt toisin jos olisin tiennyt".

Kuitenkaan kenellakaan meista ei ole kristallipalloa. Siksi teemme paatokset sen hetken, tiedon, mahdollisuuksien ja resurssien puitteissa. Tietenkin virheista pitaa yrittaa oppia, mutta ei kannata antaa niiden maaritella omaa itsearvoaan.

Elama on lopulta pitkalti sattumaa, mysteeria ja ennalta-arvaamatonta. Enka puhu nyt mistaan kohtalonuskosta vaan itsensa ja oman menneisyytensa seka ratkaisujensa hyvaksymisesta.

Jokainen meista on "vanki" omassa ruumiissaan ja elamassaan, koska itseaanhan ei voi paasta pakoon. Tiettyyn pisteeseen saakka kyse on siis siita missa valossa elamansa nakee tai haluaa nahda. Vankeuden sijaan yrita nahda nimenomaan oma elamasi ja tulevaisuutesi lahjana.

Mitaan yksittaista patenttiratkaisua ongelmaasi tuskin loytyy, koska sen juuret ovat selvasti menneessa. Ehka olet jonkinlaisessa tienhaarassa, koska olet loytanyt oman aanesi, ja tarvitset nyt uudenlaisia kanavia itsesi toteuttamiseen.

http://blog.jennyhenriksson.com/

Hyvä ap, ja muutkin :)

Aika monelle elämänmuutos lähtee sisältä päin - sinne sisimpään löytyy jokin uusi sisältö, joka alkaa kantaa elämää sekä antaa uutta suuntaa ja sisältöä. Ihmeellistä mielestäni on, että paljon puhuttu asia, rakkaus, voi muullakin tavalla kuin romanttisen suhteen kautta tulla elämän kantavaksi voimaksi ja uudistaa elämää; tämä lyhyt mutta koskettava video valottaa juuri tuollaista rakkautta, lämpimästi suosittelen :)

http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4