Lue keskustelun säännöt.
lähteä vai jäädä?
14.01.2013 |
toivon asiallisia näkökulmia..
Tilanne on se, että olemme eläneet pitkässä avoliitossa, koko aikuisikäni. 2 lasta on hankittu ja naimisiin ei olla menty, miehen tahdosta. Omaisuus on miehen nimissä, koska silloin aikanaan, kun taloa hankimme, olin opiskelija vielä ja silloin tuntui "järkevältä" etten laita nimeäni papereihin.
Olen vuosia kärsinyt miehen puhumattomuudesta, ei kosketuksia, ei halauksia. Seksiä on ja aika-ajoin paljonkin, hyvääkin sellaista.
Arkemme on, no mitä se nyt pikkulapsiperheessä voi olla, perusarkea.
Itse olen sosiaalinen ja menevä, tykkäisin harrastaa ja kokeilla eri asioita, käydä leffassa, syömässä, kutsua tuttavaperheitä kylään, tehdä asioita sekä perheenä että pariskuntana. Mieheni on enemmän "erakko-luontoinen", mitä hän on ollut aina (oli jo "aikuinen" tavatessamme). meillä on 10v. ikäero. Jos hän joskus "suostuu" noihin minun asioihini (esimerkiksi pariskunta illanistujaisiin tms.) on se aina suostuttelun takana ja luonnollisesti minun järjestettävissä. Vastuu sosiaalisista suhteista on täysin minulla, toki miehellä muutama kaveri on omiakin.
Alkuasetelmamme oli jo erikoinen, olin todella nuori ja kokematon ja ihan silkkaa "kotoamuuton" halusta hyppäsin miehen kelkkaan.. Ja enemmän vinoon se tuntuu kasvaneen vuosien varrella. En koe, näin taaksepäin ajateltuna, koskaan saaneeni arvostusta tai kunnioitusta mieheni taholta, pikemminkin on tavallaan vähätellyt minua. Olen hankkinut korkeakoulutuksen, vaikkakin matalapalkka-alalta (josta jaksaa mainita kyllä..)
Varsinaisesti meillä ei ole ongelmia, on vain perinpohjainen tyytymättömyys ja vaikeat kommunikaatio-ongelmat (kun otan asioita esille asiallisesti(kin) se muuttuu aina yksinpuheluksi ja asia jää siihen. Kaikki "normaalit" parisuhteeseen (mielestäni) kuuluvat asiat ovat olleet meille vaikeita, niin lasten hankintapäätökset, kihlat tms. on jälkeenpäin tuntuneet, että ne on minun painostuksella ja eteenpäinviemisellä tehty.
Tuntuu, että hän alkaa olemaan "kivireki" mitä vedän perässä.
Olen nyt parin vuoden ajan kärsinyt jonkin asteista kriisiä näiden asioiden suhteen. Ensimmäisenä kaihertaa tuo naimisiin meno, miksi mies ei halua? mulle selittää syyksi, että ei ole rahaa aina sillähetkellä(?!?) ja ei halua olla esillä. olen tarjonnut vaihtoehtoa "karkaamisesta", mutta ei käy sekään (ei ole osannut sanoa syytä). olen ehdotellut päiviä tms. ja perustellut ihan järkisyillä sen, että jos hänelle sattuu jotain, olisi itselläni edes taloudellinen turva. Sekä tunnesyillä, että mielestäni meillä pitäisi olla sama sukunimi, koska olemme perhe. Avioehtoakin olen tarjonnut, että saa tehdä sellaisen, jos ei luota minuun.
Luottamuksesta.. olen ollut työelämässä useita vuosia (vakituisessa), mutta mies ei näe edelleenkään minua tasavertaisena "tienaajana" perheessä. meillä on täysin erillistaloudet, menot menevät puoliksi ja lasten kustannukset maksan pitkälti minä, koska saan lapsilisät tililleni (perustelut tälle). Toisiamme emme ole pettäneet tahoillamme (en voi uskoa miehestä, joka täysin miesvaltaisella alalla ja ei juuri käy missään!)
Nyt alkaa olla kohta mittani täynnä. mitä teen? Jos päätän lähteä, pärjäänkö taloudellisesti kahden lapsen kanssa (lapset tulevat olemaan pitkälti minun vastuulla, niinkuin tähänkin asti) vähän alle 3000e bruttotuloilla (kaikki mukaan laskettuna), minulla ei ole juuri omaisuutta, pieni puskurirahasto (muutamia tonneja) sekä kodin irtaimisto on pitkälti minun. Ja oma auto.
Miehelleni en pahaa halua, hän on varmasti hyvä mies jollekkin.
Kommentit (3)
tuli ehkä kuva, että puhun vain taloudellisista asioista. Ehkä suurin ongelmamme on se, että mieheni näkee minut jotenkin edelleen nuorena "tyttönä". Ei aikuisena naisena. Ongelmana, suurimpana, on se tunnekylmyys. Sitä hän on aina ollut, mutta vuosien varrella on jotenkin korostunut. On aikoja, jolloin olen tyytyväinen näinkin, mutta nyt on joku oma kriisi menneillään, kaipaisin niin kovasti fyysistä ja henkistä läheisyyttä, ennemmin hyväksyisin sen, että olen yskin, kuin sen, että toinen on rinnalla, mutta silti en saa sitä.
pelkoni tulevaisuuteen (ja pärjäämiseen) on jotenkin "jarruna" tähän päätökseen. Myöskin kodin rikkominen ja lasten perheen särkeminen ei ole se juttu, mihin haluaisin ryhtyä, ellen olisi täysin varma siitä, että se on nimenomaan oikein ratkaisu. Tunnekylmyys välittyy tietyllä tapaa lapsiin; ei ota syliin tms. Ei puhu lapsille rakastavasti.
Toki pärjäisin, jos hänelle sattuisi jotain vaikka nyt, mutta ajattelen itse niin, että entäs 10 vuoden päästä? joutuisin Aloittamaan täysin alusta kaiken, niin asuntolainan maksun tms. koska kaikkihan jäisi lapsille. sitten olisin "naimisissa" edunvalvojien tms. kanssa. JA ehkä se, ettei mies halua edes noilla perusteilla piipahtaa maistraatissa, ennen kaikkea LOUKKAA minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikäeroa saman verran, lapsilukukin täsmää. Samoin kaikki puoliksi ja minä maksan lasten menot ja se lapsilisä kattaa niistä aika pienen osan. Me olemme kuitenkin naimisissa.
Yhteistä myös tuo tietynasteinen erakkoisuus, sosiaaliset suhteet hoidan minä ja ne ovat köyhtyneet :(
Olen jäänyt suhteeseen, jossa olen joutunut sysäämään omat tarpeeni osittain sivuun ja sietämään tunnekylmyyttä ja sitä, että kaikkea sanomaasi voidaan jossain vaiheessa vääristellä tai irroittaa se asiayhteydestä.
Tunnustan, että vihaan yksinäisyyttä, enkä usko uutta suhdetta löytyvän. Lapsilleni toivon parempaa.
Miten parisuhde kuuluu elämääsi?
Itse ajattelen että minulla on elämää jäljellä ehkä 40 vuotta. Ja se voisi loppua aikaisemminkin esim. onnettomuuteen tai sairauteen.
Jos kuolisin 20 vuoden kuluttua vaikka sydänsairauteen niin miksi eläisin sitä huonossa liitossa?
Minusta on ihanaa olla kotona! Tarjoan lapsille hyvää vaikka olen kotona enkä tienaa. Me eletään nyt miehen tuloilla ja selvitään.
Voisin mennä töihin ja erota miehestäni jos tilanne olisi huono kotona.
Minusta parisuhteen täytyy olla koti. Hyvä paikka, jossa on mukava olla toiselle avoin ja tietää että toinen rakastaa.
Meillä on suhde kestänyt 20 vuotta pian ja eletään tasaisen rauhallista aikaa. Mutta kyllä suhteessa tarttee olla uskoa, toivoa ja rakkautta. Jos ei ole rakkautta, pitää uskoa että tilanne paranee ja toivoa että toinen jaksaa kannatella kun ei itse rakasta.
Mutta minä en ymmärrä miksi olla suhteessa jossa ei ole mitään hyvää.
Jos sinulle on tärkeää mennä naimisiin ja voisit tehdä sen kahden niin kummallista jos mies vaan ei tiedä miksi ei tahtoisi mennä. Hän on kuitenkin mies joka asuu kanssasi! Nyt laitat sen valitsemaan, ei sinun täydy vaan elää jonkun kanssa joka ei sitten sitoudu liitolla eikä perustele asiaa. Jos raha on syy mutta todellisuudessa ette sitä tarvitse koska ette juhli niin missä vika? Vai tahtooko mies sitten kunnolla häät?
Minulla menee yli hilseen tuo ettei mies näe sinua työssäkäyvänä ihmisenä jos työssä käyt 5 kertaa viikossa täyttä päivää.
Mutta pettää voi vaikka missä olisi töissä! Eikä sen tartte olla työpaikalta vaan kuka tahansa jonka tavannut ja käy vaan vähän tuuppimassa.
Jos miehesi kuolee niin miten sinä silloin pärjäisit mutta nyt et pärjäisi?
Oleellista taitaa sinulla olla lähinnä se että tahdot naimisiin ja se säteilee kaikkeen. Kerro miehelle tunteistasi. Naimisiinmeno ei muuta teissä mitään. Hänellä voi olla vaikka huonoja näkemyksiä avioliitosta ja pelkää ties mitä asioita tapahtuvan jos menette naimisiin mutta onko ne pelot aitoja?