Oon tässä viime aikoina tajunnut ettei mulla ole ystäviä

Perheen ja työkaverien ohella paras ystäväni on amerikkalainen nettituttu.



Jotenkin en osaa surkutella tilaani, vaan olen aivan tyytyväinen.

mulla vaan ei ole sitä perhettäkään. Vanha äiti soittelee kerran viikossa, muuten en yleensä puhu kenenkään ihmisten kanssa. Työnikin on sellaista itsenäistä ettei olla ihmisten kanssa juuri tekemisissä.



Enkä jaksa enää yrittääkään saada ystäviä tai tuttavia, odottelen kuolemaa kotosalla yksin vaan.

mulla vaan ei ole sitä perhettäkään. Vanha äiti soittelee kerran viikossa, muuten en yleensä puhu kenenkään ihmisten kanssa. Työnikin on sellaista itsenäistä ettei olla ihmisten kanssa juuri tekemisissä.

Enkä jaksa enää yrittääkään saada ystäviä tai tuttavia, odottelen kuolemaa kotosalla yksin vaan.

mulla vaan ei ole enää sitä äitiäkään. Puhun kaupan kassalle kerran viikossa, kiitos ja hei.

Tää itsesääli-purppaus sai alkunsa siitä kun tajusin että jos/kun menen naimisiin avomiehen kanssa tässä parin vuoden sisään, niin mulla ei ole KETÄÄN ketä pyytäisin kaasoksi, ei ketään joka järjestäisi mulle polttarit eikä juuri ketään kenet voisin pyytää häitä juhlimaan.

Saakelin säälittävää!!!



ap

Täällä kanssa yksi yksinäinen. Veli ainoa kenen kanssa säännöllisesti yhteydessä, työkavereiden kanssa pakosti ja yhden perhetuttavan kanssa silloin tällöin tapaamme, sekin ehkä muun perheen takia. Olen itse tietoisesti vetäytynyt pois kaveriporukasta masennuksen ja elämänhaluttomuuden vuoksi. En tiedä onko tilanteeni huono, näinhän sen halusin.

tai on mulla yksi kaveri, joka soittelee ja kyselee kuulumisia, muttei se ikinä kuuntele mitä sanottavaa mulla olis. En ole sille oikeista asioista puhunut vuosiin. Sitten se hehkuttaa onneaan, kun sillä on niin upea ystävä kuin mä. :D



Mä olen tyytyväinen tähän tilanteeseen. Eipä tarvii kantaa muiden huolia mukanaan jatkuvasti tai olla muka kiinnostunut heidän asioista.



Miehen kanssa jutellaan paljon, mies on mun ainoa oikea ystävä ja rakas. :)

Tää itsesääli-purppaus sai alkunsa siitä kun tajusin että jos/kun menen naimisiin avomiehen kanssa tässä parin vuoden sisään, niin mulla ei ole KETÄÄN ketä pyytäisin kaasoksi, ei ketään joka järjestäisi mulle polttarit eikä juuri ketään kenet voisin pyytää häitä juhlimaan.

Saakelin säälittävää!!!

ap

Mä taas tajusin, etten mä koskaan tule saamaan sitä miestäkään, joten ei tuu häitäkään. Ja se on ihan satavarmaa...

Tietysti häihin saattaisivat sisarukset tulla, muuten ei tule pidettyä yhteyttä heihinkään.

Tässä männä päivänä ihan todella. Mulle ei soitella eikä kukaan tule käymään. Nuoruuden ystävistä(ennen lapsia) ei ole jäljellä ketään. Joitain äiti-tuttuja on mutta ei muuta.Onneksi on sukulaisia joita syndeill' yms tapaa. Välillä säälinkin itseäni mutta toisaalta olen hieman erakkomainen ja nautin omasta rauhasta. Olen kyllä varmasti ihan mukavaa seuraa ettei se yksinäisyys siitä johdu!

Tää itsesääli-purppaus sai alkunsa siitä kun tajusin että jos/kun menen naimisiin avomiehen kanssa tässä parin vuoden sisään, niin mulla ei ole KETÄÄN ketä pyytäisin kaasoksi, ei ketään joka järjestäisi mulle polttarit eikä juuri ketään kenet voisin pyytää häitä juhlimaan. Saakelin säälittävää!!! ap

Mä taas tajusin, etten mä koskaan tule saamaan sitä miestäkään, joten ei tuu häitäkään. Ja se on ihan satavarmaa... Tietysti häihin saattaisivat sisarukset tulla, muuten ei tule pidettyä yhteyttä heihinkään.

:D Toisaalta, jos olet, niin olet tosi masiksessa ja sun pitäisi nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni. Tai kohta huomaat, että ennustuksesi on toteutunut..

Mikään ei ole vahvemoi malli kuin negatiivinen ajattelu, se todella ohjaa sun elämää siihen suuntaan, mitä pelkäät. Mietipä sitä. Aloita vaikka nauramalla, teeskentele aluksi. :) Koita edes!

...en kyllä oikeastaan kaipaakaan. Ihaninta töiden jälkeen on olla omissa oloissaan, lukea, kuunnella musiikkia, katsoa elokuvia, kuntoilla.



En ole seurustellut nyt yli kolmeen vuoteen, koska se nyt vaan ottaa enemmän kuin antaa.



Ei tämä mua harmita, tiedän, että tulen kuolemaan yksin ja todnäk jos pitkään elän, jossakin hoitokodissa. So? Enpähän ole riesaksi kenellekään paitsi niille, jotka vanhustenhuollosta palkkansa saavat.

Mä taas tajusin, etten mä koskaan tule saamaan sitä miestäkään, joten ei tuu häitäkään. Ja se on ihan satavarmaa... Tietysti häihin saattaisivat sisarukset tulla, muuten ei tule pidettyä yhteyttä heihinkään.

:D Toisaalta, jos olet, niin olet tosi masiksessa ja sun pitäisi nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni. Tai kohta huomaat, että ennustuksesi on toteutunut..

Mikään ei ole vahvemoi malli kuin negatiivinen ajattelu, se todella ohjaa sun elämää siihen suuntaan, mitä pelkäät. Mietipä sitä. Aloita vaikka nauramalla, teeskentele aluksi. :) Koita edes!

mulla ole vaikeuksia nauraa, ja tää asia nyt vaan on näin. Niin paljon olen tapaillut, ja nyt on myönnettävä se, että mulla on mahdollisuuksia vain ainekseen, jollaista itse en halua.

Mulla ei ole mitään annettavaa normaalille, terveelle hyvin toimeentulevalle miehelle. Ja niitä sairaita ja rutiköyhiä en jaksa enää.

mä oon ainakin päättänyt etten aio tyytyä tällaiseen. En oo tyytyväinen tähän tilanteeseen. Kyllä mä haluan/kaipaan ystäviä mun elämään. Ja nyt kun lasten kanssa alkaa ehkä pikkuhiljaa seesteistymään elämä, niin mulla on parempi mahdollisuus saada elämään jotain muutakin, vaikkakin lapset on aina etusijalla.

Onko ihan lapsellista miettiä sitä polttari-/hääjuttua? Mä haluaisin että olis ihmisiä joita kiinnostais se, että meen todnäk pian naimisiin.



ap

Onko sinulla joskus ollut ystäviä? Asuvatko he vielä samalla alueella, mutta olette vain ajautuneet erilleen? Ota yhteyttä vanhoihin kavereihisi ja ala lisäksi rakentaa uusia kaveruuksia. Onko töissä kivoja tyyppejä? Onko miehesi kavereilla mukavia puolisoita? Pyydä ihmisiä kahville, leffaan, kävelylle, taidenäyttelyyn, mihin vaan. Kutsukaa kavereita pariskunnittain käymään.



Ei vain häiden takia vaan muuten vaan - ihminen tarvitsee ystäviä ympärilleen! Tosin täytyy sanoa, että uusille tuttaville se on aika pitkään merkityksetöntä, oletko menossa naimisiin tms. Täytyy vähän tutustua ensin...



Mun ystäväpiiri koostuu seuraavasti: entinen työkaveri, lisäksi muutamia nykyisiä työkavereita, joita nähdään silloin tällöin vapaalla ja voisin pyytää vaikka siiderille. Kolme opiskeluaikojen kaveria, pari puolison ystävän vaimoa, kaksi naapuria, ja kaksi wanhaa tosiystävää. Kaikki muut ovat minulle kavereita, ihania sellaisia kylläkin, joiden kanssa on mukava viettää aikaa, mutta nuo tosiystävät ovat ainoita, joiden puolesta tekisin melkeinpä mitä vaan. Lasken heidät tavallaan perheeseen. Kavereita kuitenkin on mielestäni suht helppo saada, kun on vaan aktiivinen ja ihan pokkana vaan kutsuu ihmisiä milloin minnekin. Vastavuoroisuus alkaa toimia aika nopeasti.

Minulla sama homma. Itseäni saa tästä syyttää, olen niin ankara ihmissuhteissani että monet kerrat olen pienestä virheestä lyönyt kaveriin välit poikki. Nämä on oikeastaan tapahtunut nuorempana enkä ole tutustunut uusiin ihmisiin, jotka olisivat tulleet ns. tilalle...



On mulla neljä naispuolista kaveria, mutta kaksi niistä asuu muualla ja pidetään yhteyttä tosi harvoin. Toiset kaksi ovat perheellisiä ja niitäkin näen todella harvoin... Ja nyt oma vauva tulossa ihan kohta, pelkään että sille ei ole leikkikavereita kun mä olen näin surkea pitämään yhteyttä kehenkään. Kaiken lisäksi oon tosi "nirso" eli jos ihminen ei ole juuri oikeanlainen niin en voi kestää sen seuraa.



Eilen oli pienimuotoinen riita miehen kanssa ja yksin siinä sitten mietin että on se perkele kun ei mulla ole KETÄÄN kelle soittaa tai minne mennä jos vaikka haluaisin lähteä miehen luota illaksi pois. Häitäkin olen ajatellut mutta ei sinne tulis varmaan yhtään mun tuttua... No, kuten sanoin, ei pidä katkeroitua sillä itse olen tämän tilanteen luonut.

Onko sinulla joskus ollut ystäviä? Asuvatko he vielä samalla alueella, mutta olette vain ajautuneet erilleen? Ota yhteyttä vanhoihin kavereihisi ja ala lisäksi rakentaa uusia kaveruuksia. Onko töissä kivoja tyyppejä? Onko miehesi kavereilla mukavia puolisoita? Pyydä ihmisiä kahville, leffaan, kävelylle, taidenäyttelyyn, mihin vaan. Kutsukaa kavereita pariskunnittain käymään.

Ei vain häiden takia vaan muuten vaan - ihminen tarvitsee ystäviä ympärilleen! Tosin täytyy sanoa, että uusille tuttaville se on aika pitkään merkityksetöntä, oletko menossa naimisiin tms. Täytyy vähän tutustua ensin...

Mun ystäväpiiri koostuu seuraavasti: entinen työkaveri, lisäksi muutamia nykyisiä työkavereita, joita nähdään silloin tällöin vapaalla ja voisin pyytää vaikka siiderille. Kolme opiskeluaikojen kaveria, pari puolison ystävän vaimoa, kaksi naapuria, ja kaksi wanhaa tosiystävää. Kaikki muut ovat minulle kavereita, ihania sellaisia kylläkin, joiden kanssa on mukava viettää aikaa, mutta nuo tosiystävät ovat ainoita, joiden puolesta tekisin melkeinpä mitä vaan. Lasken heidät tavallaan perheeseen. Kavereita kuitenkin on mielestäni suht helppo saada, kun on vaan aktiivinen ja ihan pokkana vaan kutsuu ihmisiä milloin minnekin. Vastavuoroisuus alkaa toimia aika nopeasti.

En ehtinyt aiemmin vastaamaan kun viesteilin vanhan kaverin kanssa:) Ajattelin että otan härkää sarvista ja aloitan "parannuksen" heti.

Tekstareilla on helppo aloittaa :D

On mulla ollut joskus ystäviä, muutama tosi läheinenkin. Ne on vaan jotkut kadonneet jonnekin, en tiedä missä asuvat jne. Joitain löytyy fb:sta, niin sitä kautta on helppo ottaa taas yhteyttä. Joidenkin tiedän asuvan aika lähellä meitä.

Oon yrittänyt tutustua miehen kavereiden puolisoihin. Mun miehellä on tosi paljon kavereita, on tosi sosiaalinen. Kaikki ne puolisot on kuitenkin jostain syystä jääneet aika etäisiksi. Löytyy ehkä yksi kenen kanssa voisin kuvitella ystävystyväni, TOSIN hänellä paha tapa juoruilla ihmisistä selän takana. Ehkä parempi kuitenkin välttää...

En ole luonteeltani mitenkään epäsosiaalinen. Jotenkin sitä on vaan niin uppoutunut arjen pyörittämiseen että näin on tapahtunut ihan huomaamatta.

Tuo on just paha, että jos joskus vituttaa joku juttu, niin ei ole ketään kenelle puhua siitä. Joistain jutuista ei kuitenkaan kiinnosta oman miehen kanssa puhua.

ap

Välillä harmittaa ja nolottaakin, kun kaikilla muilla tuntuu olevan kavereita ja erilaisia naisporukoita, joiden kanssa käydä vaikka ulkomailla. Toisaalta olen tosi tyytyväinen elämääni, työni on kivaa, viihdytään tosi hyvin perheen kanssa ja puuhataan paljon yhdessä. Mutta joku tyytymättömyys kaihertaa kuitenkin... Tässä ketjussa on ollut kyllä hyviä neuvoja. Tiedän, että tarvis vaan ruveta virittämään niitä yhteyksiä ja sietää se, että kaikki ihmiset ei ole niin "mun mieleen". Ehkä se siitä lähtisi sitten sutimaan :) Tsemppiä ap ja muutkin samassa tilanteessa olevat!

Mulla on paljon kaikenlaisia tuttuja muttei oikeastaan juuri ketään joka vaikka soittaisi ja kysyisi miten menee. Äiti soittaa silloin tällöin, ei juuri kukaan muu.

MUTTA ihan saan itseäni syyttää. On mulla ollut joskus ystäviä mutta itse lakkasin pitämästä yhteyttä ja sulkeuduin työssäkäyvän perheenäidin rooliin.

Jännä miten tähän on vain pikkuhiljaa ajautunut. Kukaan ei soita eikä pyydä mua mihinkään.

Varmaan täytyy ensin pakottaa itsensä "ihmisten ilmoille" että se alkais taas tuntumaan luonnolliselta?

Tää itsesääli-purppaus sai alkunsa siitä kun tajusin että jos/kun menen naimisiin avomiehen kanssa tässä parin vuoden sisään, niin mulla ei ole KETÄÄN ketä pyytäisin kaasoksi, ei ketään joka järjestäisi mulle polttarit eikä juuri ketään kenet voisin pyytää häitä juhlimaan.

Saakelin säälittävää!!!

ap

Häpeän yksinäisyyttä ja sitä ettei minulla, nuorella ja ulospäinsuuntautuneen oloisella ihmisellä ole yhtään ystävää. Työkavereita on ja koulukavereita kanssa mutta ei kettän kenelle soittaisin tai pyytäisin kylään. Tässtä syystä en myöskään halua mitään häitä järjestää, silloin kaikki saisivat tietää miten säälittävä olen....

käytännössä ei. Eli viime aikoina on ollut sellainen elämäntilanne, etten ole pitäny kauheasti yhteyttä ystäviin.



Ihmettelen sitä, että miksi naisten väliset ystävyydet vaativat niin paljon "hoitamista". Jos mitään riitatilannetta ei ole ollut, niin haittaako se, jos tapaamisissa tai yhteyden otoissa on välillä pidempikin tauko?



Minulle on nimittäin aika usein suututtu siitä, kun "en ole pitänyt yhteyttä". Elämä nyt vain on sellaista, että aina ei ehdi, vaikka haluaisikin.

Vietän vapaa-aikaani oikeastaan vain miehen kanssa. Äidin ja kummitädin kanssa olemme myös läheisiä ja he kyläilevät meillä satunnaisesti. Ja minä heillä.

Olen töissä hyvin miesvaltaisessa paikassa. Viihdyn työkavereiden seurassa mutta he ovat lähes kaikki minua vanhempia perheellisiä miehiä. Jotenkin en osaa kuvitella heitä vapaa-ajan ystäviksi. Erityisesti töissä ja muutenkin minua pidetään iloisena ja sosiaalisena ihmisenä. Itsekin uskallan väittää olevani mukava, kaikkien kaveri. Lähtökohtaisesti pidän jokaisesta ihmisestä. Hymyilen paljon, olen muista kiinnostunut...



Moni tuntuu ajattelevan että minulla on iso ystäväpiiri ja paljon menoja. Miehen kanssa kyllä käymme paljon ravintoloissa, teatterissa jne. mutta muuten nyhjään aina yksin. Käyn yksin ostoksilla, kävelyllä, museoissa, kahvilla... Sekin on ihan kivaa mutta naisystävä tai muutama olisi tällä hetkellä parasta mitä voisin saada.



Ystävän puutteesta huolimatta olen koittanut olla aktiivinen ja tehdä haluamiani asioita. Tietenkin usein tulee mietittyä, että olenpa säälittävä kun yksin tässä tätä kahvia hörpin samalla kun muuta hihittää naisporukoissaan. :)



En vain jotenkin osaa tyrkyttää itseäni muiden seuraan. Jos joku tekisi aloitteen, lähtisin kyllä aktiivisesti rakentamaan ystävyyttä.

Niin paljon olen tapaillut, ja nyt on myönnettävä se, että mulla on mahdollisuuksia vain ainekseen, jollaista itse en halua.

Mulla ei ole mitään annettavaa normaalille, terveelle hyvin toimeentulevalle miehelle. Ja niitä sairaita ja rutiköyhiä en jaksa enää.

Eikö tuossa nyt ole kyse ihan puhtaasta itsearvostuksen puutteesta?