Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Masennuksesta ja sen todellisuudesta.
11.01.2013 |
Haluaisin kysyä masentuneilta ja masentuneiden läheisiltä, ovatko törmänneet samanlaiseen asenteeseen kuin itse törmäsin:
Masennuin ensimmäistä kertaa yläasteella. Silloin vanhempani ja minä itsekin pidimme sitä normaalina teinifiiliksenä ja annoin asian vain velloa mielessäni. Lukiossa tilanne parani hetkeksi, mutta ollessani n. 18-vuotias masennus uusiutui. Kerroin asiasta ystävilleni ja asenne oli: Toi on niin teiniangstia. Kaikilla on joskus vaikeeta. Lopeta valitus. Tulos oli: En uskaltanut hakea apua.
Lukion jälkeen menin töihin, kun en opiskelupaikkaa saanut. 20-vuotiaana jouduin työkavereiden melkein pakottamana lääkärille ja masennus todettiin ensimmäistä kertaa kliinisesti. Vakavana. Mutta silti kouraan vain työnnettiin lääkkeet ja sanottiin, että pärjäile. Ystäväpiiri oli yhä sitä mieltä, että silkkaa angstia vain, pitäisi osata itse piristyä.
Vasta nyt, ollessani 22-vuotias, minut on otettu semitosissaan, pikkuhiljaa myös lähipiirissä. Olen ensi viikolla menossa kuntoutukseen ja sen jälkeen jatkan mielenterveystoimiston, sekä päihdeklinikan asiakkaana.
Tilanne pääsi kohdallani ryöstäytymään täysin käsistä. En toki syytä muita ihmisiä tilastani, mutta mietin silti...
Vaikka teini-ikään kuuluukin tietty synkeys ja ahdistus, kannattaa aina yrittää katsoa pintaa syvemmälle. Olen monesti ajatellut, olisinko voinut säästyä tältä kaikelta paskalta, jos olisin jo teininä uskaltanut puhua avoimemmin.. Jos joku olisi joskus kysynyt, miltä minusta tuntuu. Olen tosissani, kukaan ei koskaan kysynyt.
Eli siis, oletteko törmänneet välinpitämättömyyteen? Onko teidän, tai jonkun läheisen/tutun masennus sivuutettu täysin?
Tuntuu, että nuorten mielenterveysongelmat on liian helppoa ylenkatsoa angstina.
Ja tämä ei ole mikään huomioh****-viesti, vaan ihan asiaa. Minusta ainakin. Tunnen yhden ihmisen, joka jakaa kohtaloni ja se on surullista.
Kommentit (6)
valtio säästäisi ihan oikeasti paljon rahaa, jos nuorten ihmisten mielenterveysongelmista otettaisiin kiinni heti ja kunnolla. Ei siis mitään liukuhihnamasennuslääkitystä vartin konsultaatiolla, vaan selvitettäisiin oikeasti että miten vakavasta asiasta on kyse ja jatko sen mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa, tai itseasiassa kamalaa, että löytyy kohtalotovereita..
Ihan oikeassa olette. Nuorten mielenterveystyöhön pitäisi satsata paljon enemmän.
Ei ole mitään järkeä odottaa, että nuorista kasvaa aikuisia ja vahingot pahenevat lopulta mahdollisesti jopa peruuttamattomiksi.
että olet törmännyt välinpitämättömyyteen. Itse olen pk-seudulla ja en ole törmännyt välinpitämättömyyteen. Olen kärsinyt masennuksesta 12-13 vuotiaasta asti, olen nyt 21, joten hoitohistoriaa on paljon ja eri tahoilla.
että olet törmännyt välinpitämättömyyteen. Itse olen pk-seudulla ja en ole törmännyt välinpitämättömyyteen. Olen kärsinyt masennuksesta 12-13 vuotiaasta asti, olen nyt 21, joten hoitohistoriaa on paljon ja eri tahoilla.
Lähipiiri itse asiassa ohjasi minut terapiaan teininä kilometrin pituisen itsesäälin täyteisen kirjeen jälkeen. Olin ollut ulkopuolin, "outo" ja sen vuoksi enemmän tai vähemmän koulukiusattu koko kouluaikani peruskoulussa. Yläaste oli sitten se "enemmän" -vaihe kuten enemmistöllä, puhdas helvetti. Hoitaja totesi, että voi, sinä olet ihan normaali nuori jolla on ihan normaalia kasvamiseen liittyvää ahdistusta. Perheeni piti minua varmaankin ns huomiohuorana, olihan heillä tarpeeksi tekemistä Oikeasti Ongelmaisen siskoni kanssa.
Mitäpä siihen lisäämään.
Kävin ammattikorkeakoulun, pääsin työelämään. Ei mennyt kuin ehkä vuosi, puolitoista niin olin sairaalassa psykoottistasoisen masennuksen vuoksi.
En ole terve vielä, en tule koskaan olemaan. Jos ongelmaani olisi puututtu aikaisin, asia voisi olla ihan toinen. Se pieni lapsi minussa on yhä niin katkera kaikille aikuisille jotka eivät nähneet mitään tai eivät olisi voineet vähempää välittää.
T. Teiniangstaaja
Alue: Aihe vapaa
Olen ollut masentunut 14-vuotiaasta asti mutta mitään kunnollista apua, mm. terapiaa, en ole saanut kunnes siirryin aikuispuolelle mt-palveluissa. Kohtelu nuorten vs. aikuisten puolella oli järkytys; nuorten puolella vähäteltiin ja ylenkatsottiin, aikuisten puolella minulle puhuttiin kuin täyspäiselle ihmiselle eikä B-luokan kansalaiselle.
Harmi vaan, että tilanne pääsi pahenemaan enkä enää pääse kuntoutumaan varmaan koskaan. Aina vedottiin ikään: "kun sä olet vielä noin nuorikin..", no enää en ole. Täytän kohta 30.