Olen toisinaan halunnut kadota kokonaan. Oletko sinäkin? Miksi?

Minä aloitin kerran ihan puhtaalta pöydältä koska olin tyytymätön siihen mitä minusta ja elämästäni oli tullut. Vaihdoin työpaikkaa, asuinpaikkakuntaa, jopa nimeni. Olen ollut tosi tyytyväinen päätökseen, ne vanhat ympyrät ylläpitivät tympääntynyttä jumitusta siihen vanhaan paskaan vaan.

että josko vaan kävelisi hämärään iltaan eikä koskaan palaisi takaisin.

On mullakin ollut, kun on hermot tosi tiukalla, stressi ihan huipussaan ja teini ihan puupää eikä tunnu tajuavan mitään.

Tosissani en ole sellaista kuitenkaan ajatellut, en minä voisi perhettäni jättää.

mutta kerran nuorena likkana olisin halunnut hävitä,kun pääsi pieru väärässä paikassa :D

Ei, mutta aina välillä tekisi mieli laittaa elämä pauselle(pysähdyksiin), levätä hetki ja jatkaa sitten siitä mihin jäinkin.

20 vuotta sitten muutin toiselle puolelle Suomea ja aloitin puhtaalta pöydältä.



Nyt edessä samanlainen tilanne.. ei vaan ole voimia enää.

Nytkin kiehtoisi ajatus lähteä vaan jonnekin lämpimämmälle seudulle.

Mutta tavallaan olenkin aika kadoksissa ihmisiltä, koska mä voisin olla vaikka kuollut, ilman että kukaan kaipaisi kuukausiin.

Ylä-asteaikoina kun kaveri valehteli muille, että olen yrittänyt iskeä toisen kaverin poikaystävää. Olin syytön, mutta ei se ketään kiinnostanut. Silloin muistan ekan niin suuren ahdistuksen, että teki mieli jättää kaikki ja aloittaa alusta muualla. Yritinkin hakee lukioon toiselle paikkakunnalle, mut vanhukset ei päästäny.

Toisen kerran parikymppisenä häpeä aiheutti halun vaihtaa maisemaa. Pitkäaikainen poikaystävä vaihtoi mut vanhempaan naiseen, epävarmuus itsestä ajoi mut juhlimaan holtittomasti ja hakemaan hyväksyntää miehiltä, eikä niissä ajoissa ole mitään mukavaa muisteltavaa.