En halua hyväksyä todellisuutta!!! MURENEN SIIHEN!

Rakkaus on sokea ja minä todella tyhmä... Kuinka paljon olenkaan katsonut sormieni läpi ja tehnyt kaikkeni perheeni eteen... Olisi pitänyt ymmärtää ajat sitten ettei mulla ole tulevaisuutta nykyisen exäni kanssa...



Niin mä tajusinkin... Mutta silti... Silti mä halusin olla sen kanssa ja uskoa että me voisimme olla onnellisia yhdessä...



Olisi pitänyt tajuta ettei hänen kanssaan voi perustaa perhettä... Tai siis itseasiassa olisi pitänyt esikoisen syntymän jälkeen tajuta ettei meistä ole perheeksi.



Mulla on nyt 3 pientä lasta... Niin... Ne on mulla ihan kuin olisin yksin heidät saanut. Ja mä olen todella uuvuksissa tuon paskan parisuhteen vuoksi ja sen ettei mulla ole omaa elämää juuri ollutkaan...



Tuntuu todella epäreilulta että kaikki vastuu kaikesta on sysätty mun niskoille. Siis ihan kaikki... Tuntuu todella kurjalta lasten puolesta että heidän isä on mitä on...



Kusipää... Mutta mikä minä olen kun olen päästänyt itseni ja lapseni tähän tilanteeseen? Mikä minä ole kun olen ummistanut aina silmäni kaikelta, kaiken niellyt jne?



En kadu lapsiani... En sitäkään että heidät sain aika nuorena, mutta kadun omaa mies "valintaani".



Kyllä lasten kuuluisi olla molempien vanhempien elämässä etusijalla, olivat he yhdessä tai ei... Mutta Ei.. Exä ei sitten millään halua olla lastensa elämässä vaikka väittääkin muuta. On vain silloin kuin siitä itse hyötyy jotain...



Jos hän ottaa lapsiaan luokseen tarkoittaa se sitä että hän vie lapset äidilleen ja menee tepaamaan omia kavereitaan :(



Mä olen niin katkera kaikesta ja kuitenkin haluaisin hänen olevan osa meidän perhettä

elää hänen kanssaan sitä elämää joka oli olemassa vain meidän puheissamme.

Niin... Vain meidän puheissamme...



Kumpa rakastaisi edes lapsiaan... Kumpa edes he olisivat hänelle oikeasti tärkeitä...



Mun elämä saa odottaa, vaikka onhan tämäkin mun elämää... Mutta niin...