Minusta on alkanut tuntua siltä, etten pärjää ns. normielämässä ollenkaan

Pintapuolisesti katseltuna asiani ovat ihan hyvin: vaikka olen kärsinyt masennuksesta ym. nuorempana, viimeiset vuodet vointini on ollut suorastaan erinomainen ja olen terapian avulla saanut pääkoppani selvästikin parempaan kuntoon. Minulla on pitkään kestänyt avioliitto ihanan miehen kanssa, kaksi ihanaa lastakin. Rahahuolia ei pahemmin ole. Mutta...minun ei ole hyvä olla.



En osaa sanoa, mikä aiheuttaa tämän levottomuuden ja ärtyisyyden. Tuntuu, että en saa henkeä. Vaikka periaatteessa olen tyytyväinen kaikkeen, usein päässäni risteilee ajatus karkaamisesta: seuraavaan junaan astelemisesta ja jonnekin lähtemisestä. Uuden elämän aloittamisesta. Vaikka olen pitkällä päänsisäisten ongelmieni kanssa, etenkin viime aikoina olen alkanut miettimään että onko minusta kaikkeen tähän. Jaksanko näin vielä kauaa? Toinen lapsistani on vaativa erityislapsi ja etenkin hänen käytöksensä vuoksi olen usein suorastaan uupunut. Pahimmillaan kuukausittain käyntejä jossain Lastenlinnassa jauhamassa siitä kuinka kukaan ei vieläkään ymmärrä täysin, kuinka auttaa häntä ja että mitä hänen päässään liikkuu. Olen hänen puolestaan surullinen ja stressaantunut, mutta samalla tekee mieli juosta pois ja karata.



Mieheni kanssa meillä on hyvät välit, mutta lähiaikoina on alkanut käymään niin että jos minulta palaa hermo niin mies ottaa sen itseensä ja mököttää minulle loppupäivän. Myöhemmin sitten huokailee sitä että "kivasti alkanut päivä meni piloille". Ja minulla on niin ahdistunut ja paha olo! Pyydän aina anteeksi, lapsille selitän mistä suutuin ja miksi. Mutta jotenkin tuo miehen reaktio on vaikea sietää: enkö saisi suuttua kunnolla aiheestakaan?



En käytä päihteitä, mutta vissiin tässä pitää alkaa kohta edes tupakkia polttelemaan että pää pysyisi jotenkin kasassa.