Onko ihan normaalia ajatella omaa kuolemaansa joka päivä?

Ovatko ajatuksesi pakkoajatuksia, vai valitsetko ne itse?

mutta en ole tyytyväinen minkään tekemisen tasoon. Yritän ajatella, että se välttää enkä enempään pysty nyt.



Ajatukset tulevat mieleen "itsestään", ehdin ajatella niitä tarinoita pitkällekin, ennen kuin tavallaan havahdun omiin ajatuksiini. Mutta ei ne mitään sellaisia ole, että joku ääni päässäni käskisi minun tekemään jotain itselleni. Ne ovat vähän samanlaisia kuin haaveet lottovoitosta: mitä tekisin ja mitä ostaisin, mitähän mies sanoisi ja miten asia salattaisiin sukulaisilta ja naapureilta.



ap

Kuolemaan liittyvät ajatukset ja pelot ovat aivan normaaleja. Mikäli nämä ajatukset toistuvat tiheään ja koet niiden vaikuttavan onnellisuuteesi ja elämääsi, niin silloin vasta näkisin sen ongelmana. Onko tämä kestänyt kauan?

Varsinkin tietyissä elämänvaiheissa ihmisille tulee usein aikoja jolloin kuolema pyörii ajatuksissa useinkin. Se missä iässä tai elämänvaiheessa sellainen kausi tulee, vaihtelee. Itselläni sellainen iski päälle kun oma vanhempi kuoli ja tajusin ihan konkreettisesti että minäkin voin kuolla minä hetkenä hyvänsä - ja se ajatus hirvitti erityisesti siksi että olin pienen lapsen yksinhuoltaja. Päässä pyöri vähän väliä kauhukuvat siitä että mitä jos verisuoni katkeaa päästä kun istun tässä kotona - kukaan ei löydä minua ja lapsi kuolee nälkään jne. Mutta se on mennyt ajan myötä ohi eikä minua enää kuolema pelota eikä mietitytä erityisen paljon. Hyväksyn nykyisin täysin sen että elämä voi loppua vaikka tänään, ja ymmärrän ettei esim. lapseni kohtalo sellaisessa tilanteessa mitenkään parane siitä että minä murehtisin asiaa yötä päivää.



Mutta yksi juttu on mitä voit kyllä tehdä, vaikka siis olenkin sitä mieltä että tuollaisia ajatuksia ei ole hyvä pakonomaisesti torjua koska niillä voi olla kehittäväkin viesti - itseltänihän niiden raskas läpikäynti poisti kuolemanpelon. On nimittäin mahdollista kehittää sitä, kuinka nopeasti huomaat mieleesi "itsestään" tulevat kuolema-ajatukset ja voit sitteen halutessasi lopettaa sen ajattelupyörityksen. Tietoisuus omista ajatuksista ja tunteista on muutenkin erittäin hyvä ja itsetuntemusta lisäävä asia, ja sitä kannattaa jokaisen kehittää. Siis seurata tarkkailijana jatkuvasti omaa mieltään, siinä kun harjaantuu niin alkaa huomata nopeammin sellaiset ajatukset jotka haluaa mielensä puutarhasta kitkeä pois.

Kuolemaan liittyvät ajatukset ja pelot ovat aivan normaaleja. Mikäli nämä ajatukset toistuvat tiheään ja koet niiden vaikuttavan onnellisuuteesi ja elämääsi, niin silloin vasta näkisin sen ongelmana. Onko tämä kestänyt kauan?

että ne ei ole pelkoja. Ne ovat ihan samanlaisia ajatuksia kuin jos mietin jotain työasiaa, kaupassakäyntiä, sukkien väriä. Hyvin neutraalisti, kunnes havahdun omiin ajatuksiini. Silloin alan miettiä, onko minussa jotain vikaa, kun ajattelen tällaisia asioita yksityiskohtaisesti ilman sen kummempia tunteita.

Kyllä näillä ajatuksilla on varmasti yhteys elämäntilanteeseen. Jo useamman vuoden on ollut ajan ja rahan riittämättömyyttä, olen pääsääntöisesti ahdistunut ja tunnen tekeväni asioita pakon edessä. Olen kuitenkin ajatellut, että jaksan, enkä ole masentunut. Mutta nyt on 2-3 kuukauden ajan näitä kuolema-ajatuksia tullut pyöriteltyä todellakin lähes päivittäin, mietin, että olenkohan sittenkin hajoamassa enkä vain tajua sitä. Että onko minussa kaksi puolta, toinen tämä joka pitää kulissit kasassa ja jaksaa jaksaa jaksaa vaan ja sen alla joku toinen, joka aikoo rysäyttää kaiken. Eli että olenko tulossa hulluksi.

ap

Minulle "normaalia". Esimerkiksi töihin tai töistä ajaessa isomman ajoneuvon tullessa vastaan tuntuu siltä kuin auto väkisin ajautuisi vastaantulevan eteen. Ei siis oikeasti ajaudu, mutta rystyset valkoisina puristan rattia ja pidän auton kurssissa. Joskus kun olen joutunut väistämään esimerkiksi pyöräilijää ruuhkaisessa liikenteessä ja olen joutunut ajamaan turhan läheltä toista kaistaa olevia, tulee epätodellinen fiilis ja ajatus siitä että tuliko kolari ja kuolin ja jatkan matkaa "kummituksena" tietämättä sitä.



Lapsista minulla on katastrofiajatuksia. Siis. Esimerkiksi jos mies lähtee lasten kanssa pidemmälle ajomatkalle ilman minua (isovanhemmat asuvat kaukana), saatan olla ihan "varma" että he tulevat ajamaan kolarin ja kuolemaan. Samanlaisia ajatuksia vaastaavissa tilanteissa. Jos lähden stressaantuneena kotoa tai kiireessä, ehtimättä kunnolla halaamaan ja suukottamaan lapsia tai miestä, olen varma että jotain pahaa tulee tapahtumaan enkä koskaan voi enää sanoa rakastavani.



Tiedän näiden ajatuksien olevan epätosia, vaikka varsinkin nuo katastrofiajatukset lasten suhteen tuntuvat niin varmoilta. Kuitenkin ne ahdistavat ihan perkeleesti.



Olen kognitiivisessa terapiassa josta on todella apua näissä asioissa. Vaikka niitä ei aina osaa käsitellä oikeilla tavoin, tietää ainakin mistä on kyse ja tietää etteivät ajatukset ole tosia.

Että onko minussa kaksi puolta, toinen tämä joka pitää kulissit kasassa ja jaksaa jaksaa jaksaa vaan ja sen alla joku toinen, joka aikoo rysäyttää kaiken. Eli että olenko tulossa hulluksi.

ap

Kaikissa meissä on useita puolia, mutta niin pitkään kuin todellisuus ja kuvitelma ei sekoitu niin asiat ovat siltä osin ok. Et ole tulossa hulluksi.

En näkisi kuolemaan liittyviä ajatuksia itsessään ongelmana, vaan pikemminkin oireena tuosta haastavasta elämäntilanteesta. Mieti, josko löytäisit keinoja helpottaa ahdistustasi. Voisitko puhua jollekin luotetulle tjs.