Kannattaako mun lopettaa parisuhde sen takia, etten tunne intohimoa miestä kohtaan?

Kyllä kait se intohimo täytyy kuulua suhteeseen. Ei minulle ainakaan riittäisi, että on ihan kiva ja kunnollinen, vaan pitää olla sitä tiettyä kipinää.



Ja kyllä, voi rakastua ihan hulluna sinun iässäsi. Itse rakastuin 48-vuotiaana nykyiseen mieheeni ja nyt oltu jo 5 vuotta yhdessä ja edelleen aiheuttaa sydämentykytyksiä:)

Yksi tärkeä osa on että on ystävyyttä ja ymmärrystä. Kunnioitusta ja toveruutta.



Mutta kai siihen vähän voi liittyä hullaantumistakin, ainakin nyt alussa?



Puuttuuko täysin perhoset? Et malttaisi töissä olla koska näette illalla?



Onko sulla jotain jääny saamatta tältä mieheltä, siis tarkoitan että sä vaikka tahtoisit vähän ylimääräistä romantiikkaa tai huomiota (avaa sinulle oven tai tuo ruusun)?



Kurjempaa olisi jos paljastuu tunteidenleiskunnan jälkeen ettei juttu toimi yhteen kuten teillä taas toimii.



Kannattaa olla tunteilleen aito ja miettiä millainen tulevaisuus teillä on. Ja puhua haaveista miehelle: tahdotko lapsen? Mitä teette 20 vuoden kuluttua eläkkeellä?



Onko toinen tai molemmat petettyjä ja jätettyjä ja vähän arkailette heittäytyä -koska siitä seuraa pettyminen jos juttu kaatuu. Se on itsesuojelua. Kentien omien lapsien suojelemistakin mutta on sulla tuossa ongelma.



Ehkä mies on vähän juro? Mutta se taitaa olla miehen yksi luonteenpiirrekin. Kaikkea ei voi muuttaa. Puhumalla voi toinen hoksata jotain ja muuttaa itseään mutta sinä voit muuttaa lähinnä itseäsi ja tehdä hänelle jotain romanttisia juttuja; miten mies niihin lähtee mukaan?

Riittääkö se, että mies on ihan kiva (tai, kuten sanot, loistava!), vai kaipaatko sitä kipinää.



Iän puolesta en varmaksi osaa sanoa, kun olen "vasta" 35, mutta onko tuolla nyt radikaalista merkitystä. Sen ainakin tiedän, että kun itse 30-vuotiaana etsiskelin kumppania kakkoskierroksella, niin pohdin usein samaa. Että riittääkö ihankiva, vai haluanko jotain suurempaa. Kyllä minä niitä mukavia tapailin ja jollekin naiselle moni niistä on varmasti suuri aarre. Minulle ne eivät vain kolisseet.



Ja kun sitten tapasin nykyisen aviomieheni, niin olin vain onnellinen, että olin pysytellyt erossa niistä ihan kivoista ja pysytellyt vapaana sitä oikeaa varten. Se oli meinaan rytinää eka tapaamisella! Nyt siis tutustumisesta 4 vuotta ja naimisissa ollaan, enkä ole IKINÄ koskaan ketään kohtaan tuntenut näin. Että tuskin se ikää katsoo, voi rakastua aivan hulluna. =) Ja tää tunne on parempaa kuin mikään muu...



Mutta en osaa toki sanoa kuin omasta puolestani. Jos kovasti haikailee parisuhdetta eikä miehessä ole mitään suurta vikaa, niin voihan se parisuhde rakentua niinkin. Hitaasti kypsytellen kenties jykeväksi rakkaudeksi, ei ole yhtä oikeaa keinoa, tiesin vain, että minun polkuni ei ole sellainen. Minä haluan sen rytinän ja haluan vielä kerran rakastua HULLUNA! Ja tässä sitä ollaan, edelleen hymyilyttää ajatuskin miehestä, ja kun se katsoo mua silmiin, niin mä olen myytyä naista... Joka kerta, edelleen.



Tsemppiä, toivon että tulet vielä kokemaan sen hullun rakastumisen tunteen, tavalla tai toisella. =)

On ollut 15 vuotta tämän ukkonsa kanssa ja ilman hyvää ystävyyttä ei oltaisi enää yhdessä. Ei ne räiskyvät tunteet aina säily.

Parisuhde on pitkälti tahtotilakin.

Tunteen syvyyskin on asia joka on tärkeää, räiskyvyys on melko pintaa.

eihän suhteesta tule mitään, jos ei koko ajan tunne ihan hillitöntä intohimoa! Avioliitostakin kannattaa erota heti kun intohimo hiukankin hiipuu. Himot ne on mitkä maailmaa pyörittää, nih.

Siehän oot jo kuitenkin 40. Eihän sun enää tarvi tyytyä kompromissiin vaikka se ois kuinka hyvin menestyvä tai hyvä isäehdokas.



20-30 vuotiaat naiset tekee valintansa vahvasti niillä perusteilla että miehen pitää olla mahdollisimman varma valinta. Siis elättämään ja huolehtimaan. Varmaan 80% ensimmäisistä avioliitoista perustuu kaikkeen muuhun kuin intohimoon tai aitoon henkilökemiaan.



Meillä on siis suurin osa suhteista jotka perustuu vaan kätevyyteen, joista sitten moni päättyy siihen että jompikumpi huomaa tarvitsevansa jotain aitoa tai törmää siihen sielunkumppaniinsa jossain kohtaa elämässä. Ja sit lapset kärsii, omaisuuksia menee lakimiehille jne jne



Ei. Miehenä sanon että jos ei sykähdytä niin selitä se hänelle. Ehkä tapaat sen oikean vielä, mutta iässäsi tuskin tarvit sitä miestä enää olemaan varalla, mut ystävänä mahdollisesti?

kannattaako ihan ok isästä erota sen takia ettei tunne kuin ystävyyttä toista kohtaan. Emmehän ole edes naimisissa ja se tuntuisi nykyään aika pelleilyltä edes mennä naimisiin. Voiko 35v rakastua tulisesti vai olisiko elämä vaan yksinäistä ja kuoleman odottelua? Yksinäisyyttä tavallaan pelkään vaikka aina olen yksin. Ehkä en vielä ole valmis ottamaan elämäni suurinta askelta. Tapasin n. 3v sitten elämäni sykähdyttävimmän kokemuksen tähän asti. Mies oli vapaa ja 40v ja ei vaan tuntenut samoin minua kohtaan. Olin liian innokas tai jotain ja epävakaa hänelle. näin sen selitti. Samanlaista ei vielä ole tullut vastaan. Ehkä vielä ja sitten jos olisi se oikea?