Onko muiden vanhemmat ollut aina pyyteettömiä

En usko, että tällainen olisi yleistä.Koita rakentaa omaa elämääsi välittämättä heidän mielipiteistään ja vaatimuksista.

Lapsena piti tehdä aamusta iltaan kotitöitä, levätä ei saanut, lukeminen ja istuminen oli laiskottelua. Jouduin hoitamaan itse itseni, hoitaman omat pipini, itkuni, suruni, murheeni, en saanut olla vaivaksi. Koskaan ei kuunneltu lapsen mielipidettä, näkökulmaa, ajatuksia.

Mitään tukea en ole saanut koskaan, en henkistä, konkreettista tai rahallista. Mun on pitänyt olla kuitenkin aina nöyrä ja kiitollinen ja auttaa heitä kaikessa.



Ristiriitaisinta on kauna a kateus. Isä teki kaikkensa etten pyrkisi ja pääsisi yliopistoon, uhkaili ja kiristi. Kun sitkeäsi luin ja p ääsin, ilkkuivat köyhyyttäni ja piskelijasoluani. Kun valmisuin, olivat kateellisia ja katkeria kaikesta ja kadehtivat kaikkea, autoa, taloa, vaatteitakin. Ihan absurdia.

Missään i sasi menestyä, kaikki onnistumiset latistetaan ja vähätellään, samalla olaan katkeria ja kateellisia. Ja jos joudun vastoiinkäymisiin, voi siä ivallisen riemun ja vahingonilon määrää, ovat ihan liekeissä ja retostelevat vaikeukilla niitä suurennellen.



Sanalla sanoen: vanhempani ovat TUNNEVAMMAISIA. En todellaan usko siihen myyttiin että vanhemmat aina rakastaa lastaan ja haluaa lapsilleen hyvää. Mun vanhemmat ei rakksta, ja eivät edes salli mulle mitään kivaa, hyvää, tai onnellista.



Sanomattakin arvannette, että vanhempani eivät ole tipan vertaa kiinnostuneet lapsenlapsistaan, eivätkä ole nähneet lapsia kuin pari kertaa, eivät koskaan muista mitenkään tai huomioi, eivät ole kertaakaan syliinsä ottaneet.



Ap, voimia, tiedän miten pahalta omien vanhempien kylmyys ja tylyys tuntuu!

jäänyt oma omannäköinen nuoruus elämättä

mulkut (anteeksi nyt vaan) vanhemmat.

ja tunnistan vanhemmissani samaa, ei tosin ihan niin pahana.



Se on jotain ikiaikaista vanhaa kasvatustyyliä, joka on puolestaan peritty ehkä omilta vanhemmilta? Etenkin mun isällä oli ajatus että jos kerta kotona eletään, niin kaikki raha pitää kans kantaa kotiin. se tosin toteutti ajatusta siten, että peri aikuiselta kotona asuvalta ja siellä työskentelevältä isoveljeltä vuokraa. ei sitä riemua kauaa isän kohdalla kestänyt, koska sukupolvenvaihdos tehtiin aika pian ja sitten isä alkoi jo dementoitua.



Ja että vuokralla eläminen on köyhien, yksinkertaisten sekä elämässään pärjäämättömien ihmisten hommaa.



Mä oon nyttemmin pystynyt juttelemaan asioita auki äitini kanssa - en toki kaikkea. Minsta äitini ei vieläkään tajua että siirsi omaa saamaansa (ja vääräksi nimeämäänsä) kohtelua omiin lapsiinsa, mutta vähän eri tavalla. Isä puolestaan koetti kasvattaa kunniakkaasti ja perinteisesti, mutta maailma oli kovain eri kuin mitä hänen lapsuudessaan - jossa heitä itseään kasvatettiin varsin vanhahtavalla tyylillä. Näiden asioiden selvittämisessä isän vuotta nuorempi (ja korkealle kouluttautunut) sisar on ollut aivan valtavan hienona apuna, isän kanssa kun ei dementoitumisen vuoksi voinut puhua. Olen vasta isän kuoltua pystynyt antamaan hänelle anteeksi, kun vasta silloin ymmärsin, ettei hän tarkoittanut pahaa. Hän oli vaan suppeassa maailmassa elänyt kouluttautumaton ja kovin rajoittunut ihminen, joka itsekin kärsi omasta pikkumaailmastaan.



Äiti taas on edelleen omasta lapsuudestaan niin katkera, etten ole raatsinut kaataa koko omaa kuormaani hänen niskaansa. Äiti kuitenkin auttaa omien kykyjensä mukaan meitä. se ei ole paljon, mutta nautin siitä. Hän sentään käy katsomassa lapsiamme ja nyt kun ovat isompia, niin vähän uskaltaa katsoa heidän peräänsäkin. Kaikesta näkee, että on iloinen kaikista (ei vain meidän) lapsenlapsistaan. Mutta hoitoapuna hän ei uskalla olla ja luulen että syy on hänen heikko kykynsä hoitaa yleensä ihmisiä, kestää ja kantaa vastuuta toisista.



Minun vanhemmistani toinen eli lapsuuttaan kolmekymmentäluvulla ja varhaisteinivuosia sotien aikaan. Äiti taas syntyi vasta sotien jälkeen, mutta isänsä alkoholismi ja sodan aieheuttamat mielenterveysongelmat leimasivat lapsuuden. Myös isään sota-aika jätti valtavat arvet.



Isä oli esim sairaalloisen nuuka. Lapsena sain kuulla että hiukseni pestiin pilalle (luonnonkihara hentoinen takkutukka) ja nuorena minua läksytettiin siitä, että kulutan vaatteeni pesemällä niitä. Mihinkään emme saaneet käyttää rahaa, esim harrustuksia meillä ei siten ollut.



Mutta muistelepa omia isovanhempiasi, miten he ovat suhtautuneet lapsenlapsiinsa ja lapsiinsa? Jos he ovat elossa, niin koeta jutella heidän kanssaan. Onko vanhemmillasi sisaruksia, voitko keskustella heidän kanssaan? Jos välit sisaruksiin ovat vanhemmillasi poikki, niin mieti mikä on se syy; teille ilmoitettu ja mikä voi olla todellinen syy?



Me kaikki olemme loplta vain helmiä sukupolvien ketjussa. Se, mitä tapahtuu meille, voi siirtyä tajuamattamme lapsillemmekin. Niin hyvät kuin pahat asiat.

omat isovanhempani kummaltakin puolelta ovat olleet pyyteettömiä.

3.sen vastaus tuntuu liiankin tutulta. En jaksanut edes ajatella noita kaikkia, mut tuos tuli todella paljon... niin kuin mun elämää olis lukenut.

Ja no.6. Toi heidän vanhemmilta peritynyt juttu on kyllä niin totta. Isäni on ainutlapsi, ja juu äitilläni ollut sisareensa aina välit, erittäin huonot. Sisko on epäonnistuja äidin mielestä. Saa hävetä kun huono palkkaises työs ollut, ei "hieno" ihminen ja eronnutkin vielä. En ole sisarta oppinut sitten tuntemaankaan, koska pidettiin mahdollisimman etäällä. Puhumisen yritykset vanhempieni kannssa ovat päättyneet aina heidän puoleltaan; "Sinä muistat väärin" "Ei pidä paikkansa" ja "meet tuommoista vanhemmistas väittämään" Huutoon :(