Kauhistutan itseäni.

Ei mitään sympatiaa, vaan yksisilmäistä lyödyn lyömistä.



Miettikää omalle kohdalle tuollainen tilanne. Pienet liikkuvaiset kaksoset kahden lapsen lisäksi ja mies, joka elää ihan eri todellisuudessa nääntyneen vaimon rinnalla. Ja te käskette lopettamaan ruikutuksen ja rakastamaan aviomistä. Että ap rakastaa väärin koska on uupunut.



Minä ymmärrän ainakin 100% ap:n vitutuksen ja väsymyksen. Totta kai tosta tulee sellainen epätoivoinen ja huijattu olo. Nyt vaan ap takaisin työelämään; miehelle säännöt selväksi ja jos ei tajua, ota ero.



Yksinkin on helponpaa, kun mieheen kohdistuva pettymys ja siitä aiheutunut hermopaine lakkaa. Jaksamista!

mutta totta, tyypillistä av-palstalle, ei todellakaan yritetä ymmärtää vaan kaikki vika on aina aloittajassa. Ihmeen moni täällä sitten kait antaa miehensä elää ihan vapaamatkustajana omassa kodissa?



Toivottavasti eilisestä keskustelusta miehen kanssa oli jotain hyötyä, että mies edes vähän tajuaisi, kuinka helpolla hän pääsee, kun ei mitään arjen askareita hoida vaan kaikki jää vaimon harteille.

Ja jospa jatkossa opettelisi osallistumaan itsekin ja kantamaan oman osuutensa lasten kasvtuksesta, palkkä rahan kotiin kantaminen ei ole sitä.



Entä kun molemmat ovat töissä, tarkoittaakohan se näiden mammojen mielestä sitä, ettei kenenkään tarvitse huolehtia näistä lapsista...

jos se mies ei olisi ollenkaan siellä pyörimässä..?



Suosittelen, että näytät tämän kirjoituksesi hänelle.

sä hoidat sun omia lapsia ja omaa kotia, mies tienaa rahat, eikö toi ole täysin reilua. Mieti, jos joutuisit vielä kaiken päälle käymään töissä. Oikeesti, sun pitäis vähän mennä itseesi. Sinähän tunnut kadehtivan miestäsi sen sijaan, että rakastaisit.....älä mieti miehen elämää, koska sinä et ole hän, älä kadehdi vaan nauti siitä mitä sinulla on ja jos väsyttää niin mene klo 22 nukkkumaan ja anna miehen valvoa, mitä sitten.....

Minä olen yksinhuoltaja ja kituuttelen pienien rahojen kanssa, herään aamuyöstä, että ehdin hoitaa kuntoani ja päivät käyn stressaavassa työssä, jossa mua kaskytetään koko ajan, mutta arvaa mitä. Olen onnellisempi kuin koskaan, niillä eväillä vaan mennään, mitä elämä on eteen tuonut. Ympärillä näen joka päivä ihmisiä, joilla on isot talot, hienot autot, merkkivaatteet, rahaa kuin roskaa ja ne yrittää rimpuilla ja etsiä elämän tarkoitusta, mutta kun se on se eläminen ja läheisistä huolehtiminen....

Hienoa, että sinä olet löytänyt onnen ja elämäntarkoituksen. Varsinkin kun olet yksin ja jaksaminen saattaisi olla todella kiven alla.



Olen itse tehnyt toista tutkintoa lastenhoidon ohella. Sain kesällä gradun loppuun. Kirjoitin sitä lasten keskellä. Ehkä väsymykseni juontaa juurensa kesänkin väsymyksestä. Onneksi tutkintoni on nyt nipussa.



Ehkä on aika minun palata työelämään.



T: Ap

Miksi olet VALINNUT tällaisen elämän, jos se ei miellytä. Mikset VALITSE toisin?



Minulta löytyy huomattavasti enemmän empatiaa ihmisille, jotka valittavat jostain, jolle eivät kertakaikkiaan voi mitään, esim. sairaudesta, mutta vähän jopa ärsyttää, että joku valittaa asioista, joille voisi ihan hyvin tehdäkin jotain. - Laita ne lapset hoitoon ja mene töihin. Sen jälkeen jaatte aamu- ja iltatouhut, lasten- ja kodinhoidon, miehen kanssa tietysti littiin. Jos mies on "hyvä tyyppi", kuten kerrot, hän ymmärtää tämän kyllä sanomattakin, mutta jos ei vaikka ymmärtäisi, keskustelet asian tietysti selväksi: kun molemmat ovat töissä, molemmat hoitavat arkirumbaa lasten ja kodin osalta.



Ja muista myös, että sinä et arjessa KILPAILE miehesi kanssa, vaan tavoitteena rakastavassa parisuhteessa ja yhteisessä perhearjessa pitäisi olla molempien puolisoiden hyvinvointi, josta molemmat huolehtivat parhaansa mukaan. Oletko kertonut miehellesi, miten väsynyt olet? (Ja siis todella kertonut, ei syyllistänyt, vaatinut, mäkättänyt tms.) Eikö hän siitä huolimatta HALUA joskus nousta aamulla hoitamaan lapsia, jotta hänen rättiväsynyt vaimonsa saisi nukkua pidempään? Jos ei, ei kuulosta kovin hyvältä tyypiltä mun mielestä. Miettikää miehen kanssa yhdessä, miten arki saataisiin MOLEMPIA tyydyttäväksi. Jos se tarkoittaa lasten viemistä hoitoon ja sinun palaamistasi työelämään, niin tehkää sitten niin. Sinun ei ole mikään pakko elää elämäntilanteessa, jonka koet noin epämiellyttäväksi. Tee toisenlaisia valintoja.

Vanhemmaksi ryhtyminen tarkoittaa uhrautumista ilman rajoja. Minkä ikäisiä lapsesi ovat? Kouluikäisiä sentään.



Meinaan vaan, lapset lopettavat turhan räksyttämisen ja rasittamisen kun huomaavat että äiti on tosissaan... Hehän jopa saattavat alkaa tekemään kotitöitä puolestasi jos oikein heitä motivoit.



Vanhempana voi olla ilman että osallistuu uhrikulttuuriin. Sanopa lapsille kerran "Äitiä väsyttää nyt. Menkääs pistämään pyykit koneeseen."



Muista vanhemmuuden ja lastenkasvatuksen kolme peruspilaria, pyhä kolminaisuus: uhkailu, kiristys ja lahjonta.

mutta... Valittaminen asioista, joille voisi itse tehdä jotain, on typerää. Tarkoitan siis sitä, että henkilö vain valittaa jostain asiasta, muttei pistä rikkaa ristiin muutoksen eteen.



Minkälaista muutosta sinä haluat?

Tee jotain sen muutoksen eteen.



Jos haluat palata työelämään, palaa työelämään.

Jos haluat apua kodin- ja lastenhoidossa, pyydä sitä.

Puhu miehesi kanssa, hänellä ei ole kristallipalloa, josta katsoa, mikä sinua vaivaa.

Ja aamiaisen saa laittaa itse tai kattaa sen välillä sinulle. Koska mies sitten on lasten kanssa? Koska sinulla on vapaa-aikaa? Kun olin hoitovapaalla, lähdin parina iltana viikossa johonkin yksin, kun mies tuli kotiin tai makasin vaan sohvalla torkkuen ja mies hoiti lapset. Välillä sitten toisin päin, että mies sai levätä ja rentoutua. Sä olet yh jolla on vielä yksi iso lapsi huollettavana. Ei taloudellinen huolettomuus kaikkea korvaa.

Vuoroaamut, vuoroillat ehdottomasti! Kotona työt tekevän (sun) on ehdottomasti myös päästävä kotoa pois! Vakiharrastus sulle kerran viikossa joka tisen vapaaillan lisäksi!



Olen itsekin ollut pimahtamisjamassa vaikkei mies lorvinut. Ei ne voimat vaan riitä semmoiseen että elämä on pelkkää silmät selässä kotiorjan hommia raataessa. KAtkeruus vain kasvaa.



Ensi alkuun mene viikonlopuksi skulaisiin tms. nukkumaan ja jätä lapset miehelle. Oikeasti!!!!

Kiitos myös muille vastaajille mielipiteistänne. En ole valittajatyyppiä, en myöskään parisuhteessa, avauduin tänne, kun tuntui, että kohta pää räjähtää.



Lapset ovat pieniä. Yksi on koulussa ekalla. Tämän ekaluokkalaisen lisäksi on 5-vuotias ja 2-vuotiaat kaksoset. Kuten aloituksessa mainitsin, hoidan kolme lasta valmiiksi, koululainen toki osaa pukea itsensä :) Kaikki eivät ole koulussa.



Nimenomaan se jatkuva varuillaanolo väsyttää minua pimahtamisen rajalle. Tällaisessa mielentilassa kun toinen perheen aikuinen vaan ottaa rennosti ja fiilistelee elämää, tuntee itsensä petetyksi ja huijatuksi.



Puhuin miehelle asiasta päivällä. Vaikutti ymmärtävänsä. Kerroin avoimesti, ilman nalkuttamista, että olen jaksamiseni äärirajoilla. En halua, että uupumukseni alkaa vaikuttaa siihen, miten kohtelen lapsiani. Katsotaan.



Me halusimme lapsia, yhdessä. Jotenkin tuntuu, että vastuu lapsista on kuitenkin jäänyt vain minun harteilleni. Lapset pitävät minut valmiustilassa 24/7. Kaksoset ovat huonounisia, joten mistään 8 tunnin yöunista on turha haaveilla.



Siksi tein tutkinnon valmiiksi, että pääsen takaisin työelämään. Pyrin vaikuttamaan elinoloihini nimenomaan itse, en itkemällä ongelmaa miehelleni. Nyt vain tuntui, että katkeamispiste on lähellä.



Toiset on ilmeisesti tehty raudasta. Minä en ole ja voin sen avoimesti myöntää. Olen uupunut. Ehkä tämä tästä, kunhan saan taas työt rullaamaan, silloin vastuu siirtyy myös miehelle.



Olen silti pettynyt miehen sokeuteen vaimonsa väsymyksen edessä. Itse ei kykenisi moiseen. Mutta kuten joku sanoi, miehelläni ei ole kristallipalloa. Ihan fiksulta ja empaattiselta ihmiseltä hän kuitenkin vaikutti, kun naimisiin menimme.



T: Ap