Taas meni hermot :(

Meillä oli 5-vuotiaan kanssa samanlainen noidankehä meneillään, emmekä osanneet siitä irrottautua kuin vasta perheneuvolan psykologin ohjeilla. Suurin "syy" tilanteeseen oli mun väsymys ja johdonmukaisuuden puute. Uhkailin, huusin ja haukuin, mutta mitään en toteuttanut, enkä etenkään kehunut hyvästä. Psykologin ohjeilla (ja nukkumisella) löysin taas itseni ja äitiyteni ja tuota 7-v poikaa ei uskoisi enää samaksi kiukuttelevaksi uhmaajaksi. Voimia tilanteeseen :)



p.s. Perheneuvolaa ei kannata pelätä, eivät tuomitse ja syyttele vaan antavat hyviä neuvoja ja ymmärtävät erilaisia tilanteita

jossain tilanteessa julkisesti kertoo, mitä hänelle teet suutuspäissäsi.

On mies ja tässä sitä ihmetellään kumpikin mistä moinen käytös on tullut ja mieheni "säikähti" minua ja käytöstäni ehkä enemmän tilanteessa kun otin tukasta kiinni ja lennätin lapsen huoneeseen kiroillen ja huutaen.



Mieheni tekee todella pitkiä työpäiviä arkisin on kotona 18-19 aikaan vkoloppuisin käy myös satunnaisesti töissä.



Kyllä olen väsynyt ja tarvitsen apua/tukea niin kotitöissä kuin lasten kanssa.



Monesti haikailen omaa lapsuuttani, kun meillä kävi kodinhoitaja äidin apuna tämä tukihan on pois suljettu vaihtoehto tänä päivänä

että mitä kun asiasta tulee puhetta esim päiväkodissa. "äiti tukisti mua"



kuitenkin menetän hermoni ja kadun todella kovin jälkeenpäin.

Monena iltana tulee itku siitä miten olen toiminut taas päivän aikana ja ahdistus on suunnaton. koen olevani huono ja epäonnistunut (olenkin kun tilanne on päässyt tälläiseksi)

Lupaan itselleni, että huomenna teen asiat toisin...

kertonut jos oli tukistettu, kun tiesivät ettei niin saa tehdä.

se katuminen muuta tehtyä tekemättömäksi.



nyt päätät tehdä muutoksen. pyydät lapselta anteeksi ja hankit tietoa miten purkaa aggressiota muuten kuin käsiksi käymällä.



jos et kestä tilannetta tarraamatta kiinni voit ihan hyvin mennä toiseen huoneeseen rauhoittumaan. se on vähemmän tuhoisaa kun lapsen fyysinen kurittaminen. ja lapselle voit sanoa, että äitiä suututtaa nyt niin hirveesti. voit sitten myöhemmin opetella tapoja miten kestää lapsen uhma rakentavasti.



sori kun niin tiukkana, mutta sun on kuultava se. sä olet aikuinen ja sun täytyy pystyä kontrolloimaan itsesi edes käsiksi käymisestä. piste.

Se loppuu tänään, tähän hetkeen. Mä olen tehnyt kerran saman päätöksen, kun näin itseni jotenkin ulkopuolelta ja tajusin kuin salama olisi iskenyt että tämä on oltava nyt tässä.

...ennen kuin sain masennuslääkityksen, joka myös tasaa mielialaa ja vähentää noita raivareita.



En tajunnut, kuinka väsynyt ja ahdistunut olen, sillä väsymys ei purkautunut sillä nukkumisella, vaan nimenomaan raivareilla, huutamisella ja lasten uhkailulla. Jälkeen päin surettaa, millainen olin perhettäni kohtaan kuukausia, mutta nykyisin kun arki sujuu, uskon että mies ja lapsetkin unohtaa raivokiukkuäidin aika pian.



Mä menin siis ihan työterveyslääkärin kanssa puhumaan tilanteesta, hän aloitti sitalopraamilääkityksen ja ohjasi psykiatrille. Nyt kohta vuoden lääkettä syönyt ja mieliala tasoittunut ja jaksaminen kohentunut.



Todella paljon tsemppiä sulle ja toivottavasti saat juteltua tilanteesta jonkun ammattilaisen kanssa!



T: Rasavillien poikien äiti