Auttakaa. En pysty hyväksymään ystäväni kuolemaa.

Aika auttaa,kuulostaa kliseeltä mutta on totta..

Eka vuosi on kaikkein vaikein, kärjistyy kuolinpäivään. Sitten alkaa yleensä vähitellen helpottaa.



Minulta kuoli 3 vuotta sitten tuttavanainen, alle 30-vuotias perheenäiti ja syöpä hänetkin vei. Saatan vieläkin pillahtaa itkuun, jos sattuu joku muisto mieleen ja on itse herkällä päällä. Välillä saan itseni kiinni miettimästä, että mitähän hänelle tällä viikolla kuuluu, ja sitten taas tajuaa, että eihän häntä enää ole. Iloa saan hänen lapsestaan.

kirjoita päiväkirjaa tai puhu vaikka automatkoilla asioita itsekses, kunhan päästät sen kaiken ulos. mitä enemmän käsittelet asiaa nyt, sitä parempi olo sulle tulee.



pahoittelut menetyksestäsi, voimia surun kanssa painimiseen. se elää mukanasi varmaan lopun ikäsi mutta on vain välillä erilaista.



terveisin nuorena leskeytynyt

Et varmaan unohda ikävääsi koskaan, mutta opit elämään sen kanssa. Elämä muuttui. Yritä siirtää lämpimiä tunteitasi ystäväsi lapsiin, heissä on pieni pala äitiään.

ei ole meidän tehtävä.



Ajattelet vaan, että kaikilla meillä on aikansa, joku kuolee jo ihan lapsna, sun ystäväsi ehti tehdä edes lapsia. Kaikki me kuollaan, koita auttaa heitä, jotka jäljelle jäivät?

siitä on jo PUOLI VUOTTA AIKAA!!!! ketä se auttaa että sinä vyörit itsesäälissä? voitko auttaa sitä perhettä? eli voitko ottaa vaikka lapsia joskus teille hoitoon? tai muuten olla avuksi? vai oletko jo?



anteeksi, mutta jonkun on pakko napauttaa sua! oletko päässyt kunnolla itkemään? vaikka miehellesi, äidillesi, siskolle, veljelle toiselle ystävälle? puhu surusi pois ja itke, mutta puoli vuotta on jo suht pitkä aika, että nyt kannattaa jo ruveta päästämään irti..



voimia

vaan irtautunut maallisesta kuorestaan. Ystäväsi on nyt astraali-kehossaan (materiaalittomassa tilassa), mutta sielu on ihan yhtä voimissaan, ja terävämpänäkin kuin maallisen vaelluksen aikana. Ystäväsi on varmasti surullinen kun et pääse hänen kuolemastaan eteenpäin, ja yrittää kovasti saada sinua ylös masennuksen alhosta. Se vain on vaikeaa kun ei pysty kommunikoimaan valve-sinän kanssa ilman että kokisit tulleesi hulluksi.

Päästä irti materiasta ja anna itsellesi vapaus rakastaa ystäväsi yleismaailmallista rakkaus-persoonaa. Se on koko ajan olemassa!

Jotakin hyvin kaunista on tunteissasi, mitä välitty edesmennyttä ystävääsi kohtaan. Maailma ei tunnu enää niin kovalta ja välinpitämättömältä paikalta.



Osanotto suruusi.

Järki ei pysty käsittelemään sitä että koko hänen olemuksensa on kadonnut ja ohi. Se ääni, tapa nauraa, ilmeet, hymy, tapa hullutella, keskustella. Elämä tuntuu ihan järjettömältä. Tuntuu että kaikki tulee olemaan tästä lähtien erilaista, koko suhtautuminen koko elämään. Ei mikään voi olla enää samanlaista. Sille joka kysyi että mikä syöpä, se oli rintasyöpä joka levisi luustoon. ap

Silloin kun saa viestin kuolemasta, niin kaupungilla kulkiessa vain ihmettelee, että miten nuokin tuossa voivat vain olla ostoksilla ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka xxx on kuollut! Jonkin ajan päästä itkettää enää erityisissä tilanteissa, eikä enää pillitä kaupan kassalla. Siitä vielä pidempään ja osaa jo pitää arvossaan sitä yhteistä aikaa ja on sinut sen kanssa, että toinen ei ole enää rinnalla. Elämä tuntuu taas erilaiselta.

Autoit itseäsi juuri äsken hiukan kertomalla surustasi ja tuskastasi. Valitettavasti täälläkin joku neropatti väheksyy tunnettasi ja syyttää sinua itsesäälistä.



En minäkään osaa sanoa helpotuksen taikasanoja. Haluaisin, vaan kun ei niitä ehkä edes ole.



Pari käytännöllistä ajatusta ajattelin kuitenkin nostaa esiin. Jos et jaksa arkeasi, käy lääkärillä. Sureminen on normaalia, mutta jos ystävän kuolema pistää arjen kuukausimääriksi tolaltaan, tunteiden takana voi olla muutakin kuin tuo yksittäinen tapaus. Lääkäri ei leimaa sinua hulluksi, eikä kukaan muukaan saa niin tehdä.



Järkyttävän asian torjuminen on suhteellisen normaalia kriiseissä. Hyväksymiseen kuluva aika vaihtelee. Lisäksi haluaisin sanoa, että tämä on nettipalsta, jossa kuka tahansa voi kirjoittaa mitä tahansa. Jotkut tulevat tänne kiusaamaan muita, toiset pohtimaan elämää ja kolmannet vaikka etsimään seuraa. Kun naama ja nimi eivät näy, voi sanoa melkein mitä vain. Todellista apua saa minun mielestäni vain sieltä, missä toimitaan omilla nimillä ja omin kasvoin. Täältä saa parhaassa tapauksessa pieniä, kannustavia ajatuksen sirpaleita.



Otan tämän tekstin verran osaa suruusi ja toivotan jaksamista. Ja painotan vielä kerran, että älä jää yksin ikäväsi ja tuskasi kanssa.

Omista suruistani ja myös omien typeryyksieni aiheuttamasta tuskasta toipuminen on ruukannut kestää paljon kauemmin kuin on osannut odottaa. Kyllä se aika parantaa haavat, ja jos tuskan läpikäyminen opettaa ihmistä toimimaan ja suhtautumaan uusissa vastaavissa tilanteissa, se tuska myös opettaa. Mutta... niin, vain jos se antaa eväitä tulevaan.



Niin kauan kuin tuska painaa ankarasti, tarvitsee myös apua: myötätuntoa, konkreettistakin apua ehkä ja kenties mahdollisuuden tehdä jotakin vaikkapa juuri vainajan omaisten hyväksi.



Maailma ei pysähdy yhden tai viidenkymmenen tai tuhannenkaan ihmisen surun takia. Ei ole reilua. Mutta me tarvitsemme toipuaksemme arjen ja sen säännöllisyyden. Jos maailma pysähtyisi, meillä ei olisi sitä, mihin tai millaiseksi toipua - entisen laistahan meistä ei syvän surun ja järkytyksen jälkeen tule.

hänen sielunsa on jo toisella puolen, hänellä on varmasti rauha siellä. You have got to have faith!