Lue keskustelun säännöt.
Kerroin isälleni hiljattain todetusta vakavasta sairaudestani
24.11.2011 |
tavatessamme sattumalta isovanhempieni luona.
Erehdyin ilmeisesti mainitsemaan kahdesti, että joudun leikkaukseen. Isäni ärähti, että hän ymmärsi kyllä jo ensimmäisellä kerralla!
Jatkoin vielä kertomalla toisesta vaikeasta asiasta elämässäni. Minua alkoi itkettää, mutta sain kerrottua asiani. Isä istui hetken hiljaa, mutta ei sanonut yhtään mitään. Hänen puhelimensa soi, joten hän vastasi kännykkäänsä. Seuraavat 15 minuuttia hän puhui puhelimessa veljensä kanssa mm. säästä, mäkillä käymisestä ja muista yhtä tärkeistä asioista meidän muiden odottaessa. (Ihanan epäkohteliasta.)
Lopulta kiitin isovanhempiani ja poistuin paikalta. Isä jäi edelleen puhumaan "tärkeää" puheluaan.
Elämä olsi varmaan (ollut) aika erilaista, jos olisi isä, joka välittäisi.
t. Tunnevammaisen isän vakavasti sairas tytär
Kommentit (10)
ja isäni oli vielä yh eli kasvoin sen tunnekylmän ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun elämässä on ollut sairautta ja surua aika lailla. Isäni ei pysty käsittelemään mitenkään näitä.
Hän ei vaan kykene vastaanottamaan toisen hätää ja surua. Menee täysin lukkoon ja alkaa sitten hätäpäissään puhumaan säästä tai vaihtamaan autonrenkaita. Mitä vaan, että pääsee pakenemaan.
Ei siitä kai toista voi syyttää, se on kasvatuksen tulosta. On vahva perinne ollut, että vaikeat asiat on pitänyt vaieta. Tunteita ei saa näyttää.
Luulen, että isälläsi on ihan sama juttu. Ei kannata kyllä tukea odottaa, siinä kiusaa vaan itseänsä.
että isäsi ei pysty käsittelemään tunteitaan, mutta varmasti on surullinen.
Ehkä jollain tasolla isääsi ahdisti niin kovasti halusi jutella asioista, ettei vin siihen kyennyt. Voimia sinulle taisteluun sairauksia vastaan!
Oletko ajatellut, että ehkä isäsi kuitenkin välittää, mutta ei osaa näyttää tunteitaan? Haluaa suojella itseään esittämällä, ettei välitä. Kamalaa kyllä, jos noinkin on.. Kuinka vakavasti sairas olet?
haluaisin lisätä, että olet nyt kertonut isällesi asiasta jollain tasolla edes. Nyt unohdat hänet, ja keskityt elämässäsi siihen mikä on hyvää. Oikeasti, sellainen ihminen, joka ei uskalla toista ihmistä kohdata vaan käyttäytyy noin huonosti, ei ansaitse enempää ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeuttini sanoi, että vanhempien hyväksyntää vaille jääneistä ihmisistä osa ei koskaan luovuta yrittämästä saada hyväksyntää ja kuulluksi tulemista, vaikka se olisi ollut kuinka turhaa ja turhauttavaa tahansa. Toiset taas ymmärtävät, että todennäköisesti sitä eivät tule koskaan saamaan (vaikka poikeuksiakin vanhemmissa toki on, joku voi muuttua).
Itse päätin, että luovun toivosta äitini suhteen, ja kas, suhteemme on parantunut huomattavasti tämän myötä. Hän ei ole minulle läheinen, mutta tulemme toimeen, ja olemme jonkin verran tekemisissä ihan ystävällisissä merkeissä. En satuta itseäni, kun en päästä häntä liian lähelle, en kerro vaikeuksistani tai odota vastakaikua tai empatiaa. Sitä haen muualta.
Voimia sinulle! Toivottavasti saat rauhan suhteessasi isään. Tiedän kuinka raastavaa jatkuva pettyminen on. Onko sinulla ketään muuta, joka voisi tukea sinua vaikeuksien keskellä?
Onhan sinulla tukea sairauteesi? Esim äiti, sisarukset, oma mies jne.
Ryve "itsesäälissä" hetki, sinulla on oikeus mielessäsi syyttää isääsi kylmyydestään. Jossain vaiheessa kannattaa päästää irti (kun olet itse valmis) ja ymmärtää ettet tarvitse isäsi sääliä ja rakkautta. Sinä saat sitä muualtakin, ja jossain vaiheessa pystyt sitä jopa itsellesi tarjoamaan.
Parasta olisi, jos pystyisi jossain vaiheessa ymmärtämään isääsi (mm. mikä hänen tunnevammaan on johtanut), ja hyväksymään hänet sellaisena kuin on. Se on kertakaikkisen vapauttuvat tunne. Muttei toki välttämätön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun elämässä on ollut sairautta ja surua aika lailla. Isäni ei pysty käsittelemään mitenkään näitä.
Hän ei vaan kykene vastaanottamaan toisen hätää ja surua. Menee täysin lukkoon ja alkaa sitten hätäpäissään puhumaan säästä tai vaihtamaan autonrenkaita. Mitä vaan, että pääsee pakenemaan.
Ei siitä kai toista voi syyttää, se on kasvatuksen tulosta. On vahva perinne ollut, että vaikeat asiat on pitänyt vaieta. Tunteita ei saa näyttää.
Luulen, että isälläsi on ihan sama juttu. Ei kannata kyllä tukea odottaa, siinä kiusaa vaan itseänsä.
Otin sen riskin, että saan niskaani normaalia palstatörkyä, joten yllätyin positiivisesti.
Minulla on onneksi elämässäni paljon muita ihmisiä, joihin voin tukeutua. Halusin kuitenkin kertoa omalle isällenikin tilanteestani.
Isä ei ole koskaan antanut äidilleni anteeksi sitä, että äiti halusi kauan sitten avioeron. Isä totesi minulle joskus sanoneensa sukututkijalle, että "siitä avioliitosta minä en halua tietää YHTÄÄN MITÄÄN!". Minä olen tulos siitä avioliitosta...
Yritän tietenkin ymmärtää isääni. Hän on erittäin älykäs ja omalla tavallaan hyvin kiltti ihminen, mutta jotkin asiat ovat hänelle lähes mahdottomia.
Oma syyni tietenkin, kun erehdyin kaikesta huolimatta odottamaan liikoja.
Kiitos vielä kerran ystävällisistä viesteistänne.
Ap