Ette kai kerro hetken teidän kanssa oleville kaikkea elämästänne?

en mä mitään elämäntarinaa yleensä vuodata. Yritän kuitenkin tuoda esille, kuka olen, en halua antaa ruusuista kuvaa.



Menneisyydessä on kuitenkin isoja vaikeitakin asioita, jotka on käsitelty. En yleensä ala kuvailla näitä asioita mutta kerron siinä tapauksessa, että tulee puheeksi. En siis selitä sellaisia asioita, jotka ei ole pinnassa mutta en toisaalta halua niitä salatakaan, koska ihminen kasvaa kokemustensa kautta, minua voi olla parempi ymmärtää, jos kerron taustastani.

eikä minua haittaa vaikka kaikki tietäis musta kaiken.

mut en näe mitään syytä salaillakaan. Toisaalta minusta on realistista ajatella, että ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä, eivät aina ole samaa mieltä kanssani, eivät näe asioita samalla tavalla, ja juoruavat mielellään, kuten suurin osa ihmisistä. En koe sitä mitekään erityisen loukkaavana, jos asioistani keskustellaan selän takana tms. koska se nyt vaan kuuluu elämään.



Minulla on tuttuja, jotka kertovat kaiken mitä heille kuuluu, enkä oikein keksi mitä pahaa siinä on. Se on heidän elämäänsä ja monia puhuminen auttaa selvittämään omia ajatuksiaan. Kun ihminen kertoo toiselle, kuka ja millainen on, hän samalla kertoo sen aina myös itselleen, ja se ehkä auttaa ymmärtämään itseäänkin paremmin.

kun et ole valmis avautumaan. En tarkoita, että jokaista synkkää salaisuutta pitäisi kaikille kertoa tässä nyt ja heti, mutta VUOSIEN odotus on jo vähän liikaa.

Mulla ei ole mitään salattavaa

eikä minua haittaa vaikka kaikki tietäis musta kaiken.

...haluan kuitenkin aina uusissa tuttavuuksissa säilyttää tietyn yksityisyyden. En halua heti kertoa kaikkea, koska niin kauan kuin ei toista ihmistä oikeasti tunne, ei voi aina tietää...

niitä hautoo yksinään pitkään. Ajan mittaan tavalliset elämään kuuluvat vastoinkäymiset alkavat näyttämään suuremmilta kuin ovatkaan. On eri asia, jos elämässä on jotain todella pahasti mennyt pieleen, ehkä silloin on hyvä suojella itseään.



Esimerkiksi kiusatuksi joutuminen voi vaikuttaa nuoren ihmisen elämään paljon, ja hän voi hävetä sitä vuosikausia ja pitää huolen ettei kukaan saa tietää. Kun se sitten jossain vaiheessa tulee esille, ei se herätäkään mitään suuria reaktioita ympäristössä, koska niin monia on kiusattu. Asioiden salailu vie hirveästi energiaa, jonka vois käyttää muuhun.

Kerran kerroin suurinta unelmaani myöten paljon itestäni yhden työkeikan aikana toiselle keikkalaiselle. Oli kiva ku oli kerranki hyvää seuraa jonka kanssa sai jutella. Ja ihminen herätti mussa luottamusta. Ja ei, häntä en todennäköisesti enää näe, ellei sitten jollain tuurilla satuta samaan paikkaan keikalle :)



Sitten toisaalta taas menee usein jonkinaikaa uusien tuttavuuksiaen kanssa pitkänki aikaa ennenku kunnol mut oppivat tuntemaan. Tosin katson että jo se, että kerron itestäni, auttaa heitä siinä.

Mulla on ainakin sen verran railakas ja iköväkin osaltaan menneisyys, että kyllä sitä paloja sieltä täältä saa jo melkolailla "heti" alkaa kuulemaan.

Ja hyvä vaan.Siten ne vastaantulevat ihmiset tajuaa millainen olen.

Yhden kanssa oltiin hyviä ystäviä ja tavattiin melkein päivittäin 3 vuotta. Salaili sellaista pientä juttua kuin isänsä kuolema. Oli kertonut minulle 3 vuotta isänsä asuvan äitinsä kanssa heidän kotipaikkakunnallaan ja sepittänyt isälleen työpaikankin. Todellisuudessa hänen isänsä oli jo kuollut hänen ollessaan 5 vuotias ja kaikki vanhempiin liittyvä oli aika pitkälti tarua.



En halunnut jatkaa ystävyyttä sen jälkeen. Ymmärrän, että isän kuolema voi olla kova asia. Toisaalta en tajua miksi sitä pitäisi parhailtakin ystäviltä piilotella vuosia, koska kuolema on ns. normaali asia (tapaukseen ei liittynyt mitään rikosta). Jotenkin meni luottamus koko henkilöön vaikka ei sitä nyt kaikesta tarvitse avautua...



Tunnen kyllä muitakin isänsä menettäneitä, joiden ei tarvitse sepittää kyläilyistään isän ja äidin luokse kuten kumpikin vanhempi olisi vielä elossa.

Meidän perheessä sen näkee hyvin, kun olemme puolison kanssa niin erilaisia kuin olla voi tässä suhteessa.



Minusta on mukava jutella oikeista asioista ihmisten kanssa, ja voin ihan hyvin - jos juttu menee sopivaan suuntaan - vaikka junamatkalla vierustoverille kertoa hyvinkin henkilökohtaisia asioita, esimerkiksi mainita keskenmenoni jos tulee puhetta lapsilukumäärästä tms. Noin esimerkkinä.



Puolisoni taas ei haluaisi kenenkään vieraamman tietävän itsestään mitään, eikä tuttujenkaan mitään intiimimpää tai merkityksellistä. Esimerkiksi häntä vaivaa hurjasti kun muutettuamme uudelle alueelle iloisena lörpöttelin kaupan kassan kanssa mihin olemme muuttaneet ja mistä. "Ei hänen sitä tarvitse tietää", valitti puoliso, joka ei ikinäå puhuisi tuollaisia.

Yhden kanssa oltiin hyviä ystäviä ja tavattiin melkein päivittäin 3 vuotta. Salaili sellaista pientä juttua kuin isänsä kuolema. Oli kertonut minulle 3 vuotta isänsä asuvan äitinsä kanssa heidän kotipaikkakunnallaan ja sepittänyt isälleen työpaikankin. Todellisuudessa hänen isänsä oli jo kuollut hänen ollessaan 5 vuotias ja kaikki vanhempiin liittyvä oli aika pitkälti tarua.

En halunnut jatkaa ystävyyttä sen jälkeen. Ymmärrän, että isän kuolema voi olla kova asia. Toisaalta en tajua miksi sitä pitäisi parhailtakin ystäviltä piilotella vuosia, koska kuolema on ns. normaali asia (tapaukseen ei liittynyt mitään rikosta). Jotenkin meni luottamus koko henkilöön vaikka ei sitä nyt kaikesta tarvitse avautua...

Tunnen kyllä muitakin isänsä menettäneitä, joiden ei tarvitse sepittää kyläilyistään isän ja äidin luokse kuten kumpikin vanhempi olisi vielä elossa.

Asioista häviää mittasuhteet jos niitä hautoo yksinään pitkään. Ajan mittaan tavalliset elämään kuuluvat vastoinkäymiset alkavat näyttämään suuremmilta kuin ovatkaan. On eri asia, jos elämässä on jotain todella pahasti mennyt pieleen, ehkä silloin on hyvä suojella itseään.

Omassa iässä (30+) tietää jo, että ihmisille sattuu ikäviäkin asioita. On myös jotenkin hämmentävää, jos huomaa, että kaverilla on asioita, joista hän ei halua puhua ja joita hän ei ole itselleen selvittänyt.

Sitten musta tuntuu myös, että ihmiset, jotka eivät koskaan puhu ongelmistaan ulkopuolisille, luulevat, että heidän ongelmansa ovat jotenkin ainutkertaisia. Minulle kova paikka oli muutama vuosi sitten sukupuolitauti. Jouduin asiaa paljon miettimään mutta olin asiasta avoin niille kavereille, joiden kanssa olin paljon silloin tekemisissä. Se oli ihan hyvä asia, koska olen myös puhunut muiden sellaisten kanssa, jolla on tauti. Kun viitsii avata suunsa, huomaa, että muillakin on ongelmia. No, toki lähipiiri voi olla sellainenkin, jolle ei kannata kertoa asioita, koska he eivät ole nähneet elämää eivätkä ymmärrä, olen taas itse ollut onnekas.

No, toisaalta yhdelle silloiselle kaverille tuo taisi olla liikaa, ehkä hän koki että saa tietää liian yksityisestä asiasta. Joku voi kokea yksityisista asioista avautumisen myös ahdistavana.