en muista lapsuudestani juuri mitään

koska vaarana on nimenomaan omien vanhempiesi toimintamallien siirto lapsillesi.



mutta luultavasti alat muistaa omaa lapsuuttasi, kun saat oman lapsen.

ja jos minulta joku kysyisi, että oliko lapsuuteni onnellinen sanoisin että ei.



Meilläkin oli alkoholismia perheessä.



Silti kasvoin ihan normaaliksi ja olen pärjännyt normaalisti. Ja en muista, että minua olisi koskaan pahoinpidelty tms. Mutta jollakin tasolla alkoholismi ja varmaan sellainen tietty hylätyksi tulleen tunne ovat vaikuttaneet siihen, että en muista lapsuudestani mitään.

Lapsuus on lähes poispyyhitty muistista. Muutama ahdistava tunnelma ja kauhun tunne joskus tulee pintaan. Harvat mukavat muistot ovat muualta kuin kotoa tai vanhempien luota, esim. tädin luona leipomista tai muuta. Kotona oli alkoholismia, lääkeriippuvuutta ja masennusta. Toinen vanhemmista kuoli kun olin pieni.



Kävin terapiassa opiskeluaikana, ja se auttoi nykypäivässä selviytymään. Ei se muistoja miksikään parantanut tai tuonut esiin. Nyt oma perhe on auttanut, ja se on täysin vastakohtainen lapsuuden perheelle.



Joskus tuntuu tosi pahalta, että lapsuus on tavallaan tuhoutunut, mutta nykyisin olen onnellinen normaalista elämästä. Ehkä olemme jollakin tavalla vahvempia kuin hyvän lapsuuden saaneet. Eikä lapsuuden käyttäytymismalleja tarvitse toistaa, vaan niitä pystyy tietoisesti muuttamaan. Ei siis kannata turhaan murehtia vaan iloita, että on selviytynyt ikävästä elämänvaiheesta.

nimenomaan se alkoholismi tuollaista lapsuuden unohtamista vai voiko pelkät mt-ongelmatkin aiheuttaa

Minulla on tosi vähän muistikuvia lapsuudesta ja ne vähätkin ovat yleensä jotain negatiivisia tapahtumia. Esim. lelu hukkui, laskin mäessä toisen päälle jne.



Isäni oli väkivaltainen alkoholisti (ei muistaakseni lapsia kohtaan) ja vanhempamme erosivat, kun olin n. 10-vuotias. Äitini uudet suhteetkaan eivät kovin tasapainoisia olleet.



En usko, että mitään vakavaa on tapahtunut, mutta harmittaa, etten muista. Kadehtien kuuntelen miestäni, joka kertoo paljon asioita lapsuudestaan. Toisaalta tuntuu, että minun ongelma on jatkuva. Unohdan asioita, jotka on sattunut muutama vuosi sitten. Omien lasten vauva-ajoistakaan ei ole selkeitä mielikuvia..



Saatuani tytön olen paljon pohtinut omaa suhdettani äitiini. Onko hänellä aikanaan ollut samanlaiset tunteet minua kohtaan kuin minulla omaa lastani. Mikä meni vikaan? Äidillä ollut vaikea elämä, onko sittenkin oma vikani, että en osaa rakastaa/kunnioittaa tarpeeksi häntä.



Haluaisin muistaa lapsuuteni ja asiat, mitkä ovat johtaneet tähän. Toisaalta, olisiko lapsuudessa liian vaikeita asioita, joita on parempikin olla muistamatta. Omia lapsia rakastan ja tunteita näytän. Mutta varmasti liian vähän helliä tunteita. Yritän parantaa koko ajan.



Tällä hetkellä suhde lasten kanssa on läheinen ja toivon, että näin on myös jatkossakin kun erinäiset uhma- ja murrosiät ovat muisto vain.

Omassa tapauksessani äidin mt-ongelmat oli pahempi asia kuin isän juopottelu. Riippuu ongelmien suuruudesta ja miten ne kaadetaan lasten niskaan. Pahinta, jos molemmilla vanhemmilla on jokin iso ongelma, ettei voi kumpaankaan tukeutua.

ihmetellyt ihan samaa, miksen muista lapsuudestani juuri mitään? Meillä ei alkoholismia ollut ydinperheessä, väkivaltaa kylläkin (ei mitään "raakaa" kuitenkaan). sitten kun tarkemmin ajatteleen, niin ne pelottavat, ahdistavat ja järkyttävät muistot ovat kyllä jääneet mieleen.



Onkohan normaalia, että ne hyvät muistot ovat kertakaikkiaan jääneet vaan jonnekin piiloon, haluaisin kyllä muistaa muutakin, mutta kun ei!

enkä silti muista juuri mitään siitä... Meillä ihan tavallinen, onnellinen perhe ja muistan just niitä asioita, kun lelu hävisi jne.

jotain todellä yksittäisiä asioita, kuten ajettiin jäniksen päälle, käsi murtui.

Haluaisin niin kovasti muistaa.

Mulla ihan normaali lapsuus

enkä silti muista juuri mitään siitä... Meillä ihan tavallinen, onnellinen perhe ja muistan just niitä asioita, kun lelu hävisi jne.