Lue keskustelun säännöt.
Ero väistämättä edessä, ahdistaa
03.10.2011 |
ja tunnen itseni niin paskaksi ihmiseksi.
Taustaa: miehellä on jonkin sortin masennusongelmia ollut kai aina, välillä ne ovat olleet akuutimipa ja välillä lähes piilossa. Masennukseen liittyy myös bipolaarisia piirteitä, voi olla tosiaan maassa jolloin ei suju muu kuin ihan arkihommat, mutta nekin ilottomasti ja kaikki viimeiset voimat puristaen, tai sitten joskus intotilassa, jolloin ajatukset ja suunnitelmat virtaavat, ja arki taas jää taka-alalle.
Vaimollehan tossa jää lähinnä nalkuttajan osa. Mies on mielipiteissään hyvin jyrkkä ja puheissaan monesti saarnaaja, keskustelu on siis ikäänkuin jotain kilpailua. Ajattelemme aika monista asioista hyvin erilailla = käytännössä meidän ei siis kannata yrittää keskustella mistään (muusta kuin arjen pyörittämiseen vaadittavista) asioista, jos haluamme välttää riidan.
Ollaan sovittu että vielä vähän aikaa yritetään, mutta eihän tästä mitään tule. Ilmapiiri kotona on äärimmäisen räjähdysherkkä, ja tänä aamuna taas esim. kärjistyi siihen että mies huusi minulle (lasten vielä ollessa kotona huom!) että haluanko että hän tappaa itsensä! No en tietenkään, mutten kestä tätä "yhteiselämääkään", johon mies sitten että "meinaatko heittää mut ulos vai". En tietenkään, mutta miten erotaan? Miten lapset saa säästettyä pahimmalta? Ja mitä miehen arjesta tulee, jos minä en ole nalkuttamassa, pystyykö huolehtimaan itsestään, ja lapsista tietysti myös, kyllä joku yhteishuoltajuus varmaan kuitenkin täytyisi olla.
Miten tästä voi selvitä?
Kommentit (12)
että miehesi hakee apua masennukseen. Ei hänellä ole oikein varaa olla hakematta apua, koska uhkaa jo omalla hengellään. Mitä jos tekisit niin, että nyt ihan itse menet ja kerrot ongelmasta yksityiselle terapeutille. Kysyt neuvoa tilanteeseen. En tiedä olisiko mahdollista, että itse varaisit ajan terapeutille miestä varten ja pyytäisit käymään juttelemassa asiasta. Ehkä miehen kynnys hakea apua madaltuu, kun sinä olet jo kertonut asioista yleisellä tasolla terapeutille, eikä miehen tarvitse enää tätä tehdä. Toki sinulla ei ole sen jälkeen mitään oikeutta kysellä miehesi asioista terapeutilla, mutta jos tällä tavalla saisit miehesi lähtemään liikkeelle, eikä jäisi tuleen makaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhtä terapiaa yhdessä kokeiltu, se vaan ei toimi mulle, en pysty ventovieraalle tilittämään ongelmia, haluan ratkaisuja käytännön asioihin.
Mies on käynyt terapiassa useisiin eri otteisiin, viime keväänä viimeksi. Syö myös lääkkkeitä. Tällä hetkellä tauko (syksyn mittainen) terapiakäynneistä.
Luulen että nuo terapiat on siis nähty, ja niistä saatava apu ei eroa pysty estämään. Mutta miten tästä prosessista saa kaikki osapuolet hengissä läpi? Katoaako huono omatunto koskaan (että jospa minä vaan yrittäisin jotenkin paremmin ja tukisin miestä vaikeina aikoina)? Miten voi laittaa oman hyvinvointinsa toisen kärsimysten edelle?
ap
eikö tosiaan löydy ketään kohtalotoveria? Olen ihan epätoivoinen, eikä työnteostakaan näytä tulevan mitään, tämä surkea tilanne vaan pyörii päässä.
Miten muut ovat selvinneet? Kuinka kauan pitää yrittää?
mutta minusta ero on täysin ymmärrettävä ratkaisu sinun puoleltasi. Ethän saa suhteesta mitään, et ainakaan niin paljon, että se korvaisi huonot puolet. Ei puoliso voi olla terapeutti/äiti, eikä lapsillekaan ole hyväksi nähdä, että toinen vanhempi voi käyttäytyä miten vaan toista kohtaan.
Syyllisyyteen ei siis ole mitään syytä. Et ole vastuussa miehestäsi, hän on aikuinen ihminen ja itse vastuussa teoistaan vaikka onkin sairas. ET ole syypää hänen sairauteensa.
ja yrittäkää kovasti. Jos sen jälkeen ei suju, olette ainakin yrittäneet. Miehen pitää myös hakea apua sairauteensa, kannattaa kokeilla mielialalääkkeitä.
Me erosimme siitä syystä, että miehellä oli toinen nainen, mutta hänen käytöksensä oli samantyyppistä siihen saakka. Nyt lapset kyllä kovasti kärsivät ja kyselevät, miksi isi rakastaa sitä toista naista eikä sinua. Päivittäin puhumme asiasta, vaikka siitä on jo 1,5 vuotta. Ja lapset eivät enää halua mennä ollenkaan isälleen. Olen täysin avuton tässä tilanteessa, otankin yhteyttä perheneuvolaan, jotta saisin ohjeita ja tukea.
Mutta ero tapahtui siis miehen aloitteesta, enkä voinut sille mitään. Jos olisin itse tehnyt ratkaisun, olisin tosi rikki. Tämä tarina siksi, että näkisit, että ero ei ole koskaan helppo ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta minusta ero on täysin ymmärrettävä ratkaisu sinun puoleltasi. Ethän saa suhteesta mitään, et ainakaan niin paljon, että se korvaisi huonot puolet. Ei puoliso voi olla terapeutti/äiti, eikä lapsillekaan ole hyväksi nähdä, että toinen vanhempi voi käyttäytyä miten vaan toista kohtaan.
Syyllisyyteen ei siis ole mitään syytä. Et ole vastuussa miehestäsi, hän on aikuinen ihminen ja itse vastuussa teoistaan vaikka onkin sairas. ET ole syypää hänen sairauteensa.
ja terapeuttina en tosiaan ole miehelleni ollut, tiedä sitten jos sillä jotain olisi voinut pelastaa.
Mutta tosi huonosti tässä käyttäydyn minäkin, inhoan itseäni kuullessani miten julmia heittoja suustani tulee. En halua olla tällainen ihminen!
Eikö parisuhteen pitäisi olla sellainen, jossa voisi tuoda esille hyviä puoliaan - vai olenko idealisti? Millainen on yleensä on (riittävän) hyvä parisuhde?
koskaan helppo, mutta mielestäni on myös mahdollista ottaa vastuu tilanteesta ja kestää siitä heräävä syyllisyys, varsinkin kun/jos alkaa nähdä tilannetta enemmän ulkopuolelta ja ymmärtää, että syyllisyyteen ei ole niin paljon aihetta, kuten ap:n kohdalla vaikuttaa olevan.
Itse asiassa, kuten jossain psykoterapiasuuntauksessa ajatellaan, niin vaikuttaa siltä, että ap kantaa myös miehelleen kuuluvaa syyllisyyttä, mies kun ei itse vaikuta tuntevan sitä lainkaan vaikka syytä olisi.
t. edellinen kirjoittaja toivottaa vielä paljon voimia ap:lle
ja yrittäkää kovasti. Jos sen jälkeen ei suju, olette ainakin yrittäneet. Miehen pitää myös hakea apua sairauteensa, kannattaa kokeilla mielialalääkkeitä.
Me erosimme siitä syystä, että miehellä oli toinen nainen, mutta hänen käytöksensä oli samantyyppistä siihen saakka. Nyt lapset kyllä kovasti kärsivät ja kyselevät, miksi isi rakastaa sitä toista naista eikä sinua. Päivittäin puhumme asiasta, vaikka siitä on jo 1,5 vuotta. Ja lapset eivät enää halua mennä ollenkaan isälleen. Olen täysin avuton tässä tilanteessa, otankin yhteyttä perheneuvolaan, jotta saisin ohjeita ja tukea.
Mutta ero tapahtui siis miehen aloitteesta, enkä voinut sille mitään. Jos olisin itse tehnyt ratkaisun, olisin tosi rikki. Tämä tarina siksi, että näkisit, että ero ei ole koskaan helppo ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja yrittäkää kovasti. Jos sen jälkeen ei suju, olette ainakin yrittäneet. Miehen pitää myös hakea apua sairauteensa, kannattaa kokeilla mielialalääkkeitä.
Me erosimme siitä syystä, että miehellä oli toinen nainen, mutta hänen käytöksensä oli samantyyppistä siihen saakka. Nyt lapset kyllä kovasti kärsivät ja kyselevät, miksi isi rakastaa sitä toista naista eikä sinua. Päivittäin puhumme asiasta, vaikka siitä on jo 1,5 vuotta. Ja lapset eivät enää halua mennä ollenkaan isälleen. Olen täysin avuton tässä tilanteessa, otankin yhteyttä perheneuvolaan, jotta saisin ohjeita ja tukea.
Mutta ero tapahtui siis miehen aloitteesta, enkä voinut sille mitään. Jos olisin itse tehnyt ratkaisun, olisin tosi rikki. Tämä tarina siksi, että näkisit, että ero ei ole koskaan helppo ratkaisu.
Olen usein hiljaa toivonut, että voi kun mies löytäisikin uuden (halutessaan voi olla hyvinkin hurmaava) ja tekisi oman ratkaisunsa. Mutta tuskin sekään sitten helppoa olisi, varmaan tulisin kuitenkin mustasukkaiseksi ja pelkäisin miten lasten käy uusperhepyörityksessä.
Ero ei varmasti ole helppo ratkaisu, mutta jos se on ainoa? Miten päästä eteenpäin?
ja mielialalääkkeistä voisi olla apua, kun ap on jo kertonut että terapioissa on käyty ja miehellä on lääkitys?
Vastaatteko te vaan lukematta näitä viestejä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja mielialalääkkeistä voisi olla apua, kun ap on jo kertonut että terapioissa on käyty ja miehellä on lääkitys?
Vastaatteko te vaan lukematta näitä viestejä?
Kyllä mä ymmärrän senkin, että joillekin terapiasta ja lääkkeistä on ollut hyötyäkin, olisikin kiva kuulla onko kellään kokemusta siitä, että ne olisivat pelastaneet avioliiton?
Mies kyllä pitää lääkkeistäkin välillä taukoa, sanoo että vievät vähäisenkin ilon elämästä (kun leikkaavat kai jotenkin huipputuntemuksia), mutta silloin hänen kanssaan on mahdotonta elää koska arki ei pysy kasassa ollenkaan.
Kuulostaa ihan siltä kuin mieheni olisi täysi hirviö - se ei kuitenkaan ole totta, ja lapsille hän on tietenkin tosi tärkeä. Minä vaan en kestä tätä kaikkea, kaikki tuntuu mustalta. Ilman lapsia en haluaisi tulla töistä kotiin tähän myrkyttyneeseen ilmapiiriin.
ap
jo muutaman vuoden, ja turhauma alkaa nostaa otettaan. Se on erittäin ymmärrettävää. Toivottavasti en vaikuta tunteettomalta, mutta minä miettisin eroa jo kunnolla. Kun parantumisesta ei ole takeita, ja jotenkin tuli fiilis, ettei miehes edes tosissaan yritä, niin kestääkö tuollaista lopun elämää? Tsemppiä sulle joka tapauksessa! Älä ota vastuuta miehen puheista, ainakan noista tyhmistä.
Oletteko kokeilleet jotain pariterapiaa?