Mikä oli pahin ja parhain muisto synnytyksestä (jos nyt vauvaa ei lasketa) ?

se kaamea kipu, joka tuli imukupin asentamisesta. Imukuppi lähti monta kertaa irti, joten sitä hyvää sain kokea monta kertaa. Jaetulla ykkössijalla oli kyllä se tunne, että vauva kuolee, vaikka paikalla ollut henkilökunta - 6 ihmistä - vakuutteli, että vauva voi hyvin.



Parasta oli varmaan se, kun koko toimitus oli ohi, tiesin, että vauva on kunnossa ja meille tuotiin voileipiä ja mehua. Olin oksentanut yöllä ja aamulla kipulääkkeen takia, enkä ollut syönyt sen jälkeen mitään. Olin toki tipassa, mutta oli tosi kiva syödä jotain!

pahinta oli pitkä odotus. Synnytykseni olivat tosi pitkiä, naapurihuoneessa syntyi varmaan sata lasta samassa ajassa.



Parasta nopeat ponnistusvaiheet ja se, että en revennyt.

Parasta nopeat ponnistusvaiheet ja se, että en revennyt.

Mulla avautumisvaihe oli kuin ihana kesäpäiväinen piknikki ponnistusvaiheeseen verrattuna! Mä oon aika varma, että en halua enää ikinä synnyttää, niin karmeaa se oli.

#2

Inhottavin tunne, kun kohdunsuun tilannetta tarkistettiin.

Pahinta se, että joutui selittämään kätilölle että ei, lasta ei kapaloida heti, vaan haluan sen rinnalle. Ei, en halua sitä perhanan peräpuikkoa olen käynyt aamulla paskalla. En halua olla sidottuna sänkyyn tippaletkuissa ja muissa, koska vointini on hyvä ja vauvalla on kaikki ok. yms..

pahin oli kätilön törkeä käytös ja paras oli kun näin lapseni ensimmäistä kertaa ? Elämäni paras hetki.

9 tuntia. Siihen kipuun ei spinaali eikä epiduraalikaan meinannut purra.



Parasta oli se, kun 12 t synnytyksen jälkeen kävelin omin jaloin osastolle, lykkien vauvaa siinä muovisängyssä.

Pahinta se, että joutui selittämään kätilölle että ei, lasta ei kapaloida heti, vaan haluan sen rinnalle.

luulin, että joka paikassa laittavat lapsen ensin rinnalle ja sitten vasta pestään ja puetaan! Mulla oli rinnalla varmaan ainakin tunnin ennen siistimistä.

oli kun jouduin vielä synnytyksen jälkeen odottamaan kolme tuntia ennen kuin istukka saatiin pois. Ahdistavan tästä teki se, että sitä yritettiin poistaa käsin pitkään ja minuun pumpattiin lääkkeitä vaikka kuinka paljon. Lopulta päädyttiin spinaaliin ja istukka poistettiin kaapimalla. Se lääkemäärä teki lopulta olon ahdistuneeksi, oli kipulääkettä, rauhoittavaa ja spinaalia ja epiduraaliakin vielä jäljellä.



Parasta oli se kun lopulta pääsi sieltä synnytyssalista omaan huoneeseen lepäilemään rauhassa ja nauttimaan vauvasta.

erittäin ammattitaitoinen anestesialääkäri, epiduraalin laitto ei tuntunut yhtään ja ylivoimaisesti parasta oli saada oma vauva syliin sekä nähdä hänet isänsä sylissä.



Pahinta oli se ponnistusvaiheen kipu ja pitkittynyt ponnistusvaihe, koska kätilö ei hakenut apua tarpeeksi ajoissa. Lääkärin saapuessa paikalle, hän ultrasi vauvan asennon ja sanoi, että olet synnyttänyt tämän vauvan niin "pitkälle", kuin mahdollista, vauva ei olisi ikinä syntynyt ilman apua kasvotarjonnan vuoksi. Lääkäri asetti imukupin ja pienen hetken kuluttua vauva oli syntynyt. Epäilen, että kätilön käytös johtui ammatti-identiteetin LIIALLISESTA vaalimisesta, tyyliin, tähänhän ei apua kaivata ainakaan lääkäriltä. Kun viimein kätilö ei enää pystynyt, enkä minä olisi kauaa jaksanut, oli ponnistusvaihetta kestänyt 1h 10min....

Pahinta oli esikoisen synnytyksessä kätilön vähättelevä asenne kipuani kohtaan. Olin todella kipeä jo ensimmäisestä supistuksesta (ei, kipu ei todellakaan pahentunut yhtään siitä eteenpäin) ja synnärilläkin supistuksen tullessa minun oli pakko välillä henkäillä "aaaaaaaaaaaa, sattuu". Sekin helpotti tosi paljon, enkä edes pyytänyt lääkettä kipuun. Kätilö ärähti että synnyttäminen nyt sattuu aina, eikä tässä vaiheessa voida vielä mitään antaa. Olin niin itseenikääntynyt sen synnytyksen keskellä etten edes älynnyt sanoa kätilölle että sanon kyllä kun kipu alkaa olla sietämätön.



Parasta oli toisessa synnytyksessä se että koko homma meni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, vain lämpimän kauratyynyn kera.

Pahinta oli esikoisen synnytyksessä kätilön vähättelevä asenne kipuani kohtaan. Olin todella kipeä jo ensimmäisestä supistuksesta (ei, kipu ei todellakaan pahentunut yhtään siitä eteenpäin) ja synnärilläkin supistuksen tullessa minun oli pakko välillä henkäillä "aaaaaaaaaaaa, sattuu". Sekin helpotti tosi paljon, enkä edes pyytänyt lääkettä kipuun. Kätilö ärähti että synnyttäminen nyt sattuu aina, eikä tässä vaiheessa voida vielä mitään antaa. Olin niin itseenikääntynyt sen synnytyksen keskellä etten edes älynnyt sanoa kätilölle että sanon kyllä kun kipu alkaa olla sietämätön.

Parasta oli toisessa synnytyksessä se että koko homma meni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, vain lämpimän kauratyynyn kera.

siis kätilön vähättelevä asenne minua kohtaan. Kipuun kyllä sain heti apua kun synnytys oli tarpeeksi pitkällä.

Paras hetki oli juuri kun vauva oli syntynyt, ja supistelu loppui.

ollut kolmannen lapsen synnytyksessä se, että kun mentiin sairaalaan, niin olinkin jo 10cm auki, vain hieman jotain repaleita jäljellä.

En itse tiennyt tätä ollenkaan, toivoin vain ettei kotiin laitettaisi takaisin.



Pahin on vaikea sanoa, ehkä erot vauvasta. Eli esikoinen joutui vuorokaudeksi valohoitoon ja komas joutui lastenosastolle verensokerin alhaisuuden takia.

Siinä tilassa ero vauvasta tuntuu kauhealta.

oli odotus. Lapsiveden menon jälkeen jouduin odottamaan kaksi vuorokautta osastolla synnytyksen käynnistämistä. Toinen vuorokausi oli jatkuvaa, mutta epäsäännöllistä supistelua. En tiennyt että näinkin voi käydä.

Parasta oli että vauvalla oli synnyttyään kaikki hyvin. Meillä oli veren vasta-aineiden takia pieni riski keltaisuuteen, anemiaan ja pahempaakin.

oli raju avautumisvaihe ilman epiduraalia. Lähes tauottomat rajut, repivät supistukset, toivoin tajunlähtöä ja hätäkeisarinleikkausta. Niissä kivuissa vauvaa en ajatellu yhtään. Synnytyksenjälkeinen verenvuoto aiheutti shokkitilan, jossa kuolemanpelko oli päällimmäinen ajatus. Parasta tuossa synnytyksessä oli viimehetkellä annettu spinaalipuudutus, joka aiheutti ihanan halvaukksen!



Toisessa snnytyksessä parasta oli alle 10 min ponnistusvaihe. En tehnyt itse lähes mitään, lapsi tuli ulos melkein itsestään, niin tehokkaat supistukset olivat.

Helvetillistä kipuakin (olin niin kipee, että muistini on pyyhkiytynyt monen tunnin ajalta) pahempaa oli kun vauva kiidätettiin heti hätäsektion jälkeen hengityskoneeseen. (PAras tietysti, kun vauva voi lopulta hyvin ja on terve.) Itse synnytyksessä parasta oli kun sai vihdoin sen epiduraalipuudutuksen.





tokassa kamalinta oli lääkäri joka laittoi imukuppia. Sattui niin helvetillisesti ja NAISlääkäri tiuski mulle, et oo hiljaa, tää ei satu. Ihaninta oli kun ponnistus oli viimein ohi.



Kolmannessa ei ollut mitään pahaa, ei ainakaan tuu mieleen. Parhainta koko synnytys. Täysin kivuton avautuminen ja päälle helppo ponnistus. Kyl ne ulkomailla osaa tuon epiduraalinkäytön. Sain heti ekasta pienestä kivusta ja lisättiin loppuun asti.



Neljännessä kamalinta oli ehkä anestesialääkäri joka ei puhua pukahtanut mulle mitään. Istui koko kiireellisen sektion nurkassa melkeimpä jopa vihaisen näköisenä. No kamalaa sekin kyl oli kun lääkäri ompeli haavan väärin. Vieläkin siitä on vaivaa, vaikka synnytyksestä yli 10 kk aikaa. Onneksi ei kuitenkaan kipeä ole.

Parasta, et leikkaus meni ihan ok.

parasta oli se että synnytys oli nopea (3 h) eikä karmeat kivut siis kestäneet ikuisuuksia, ja pystyin kävelemään itse salista puoli tuntia vauvan synnyttyä.



pahinta se että ilokaasu tai kohdunkaulanpuudute ei auttanut yhtään enkä ehtinyt saamaan muuta lievitystä



Vielä lisättävä että kuitenkin ahdistavinta oli synnytyksen jälkeen synnyttäneiden osastolla, opetella hoitamaan vauvaa siinä hälinässä, uusi pelottava vastuu vauvasta ja itsellä vain hirvittävä kaipuu päästä sairaalaympäristöstä oman kodin rauhaan.

karmeaa oli se pettymys kun tajusin että epiduraali ei autakaan millään lailla. Vielä karmeampaa oli välilihan leikkaaminen (epäilen vieläkin että kätilö ei puuduttanut millään lailla) ja imukupin asentaminen. Karmeaa oli myös episiotomian ompeleminen joka sattui aivan he...tisti. Ihaninta oli synnytystä seuraavana aamuna sellainen hormoni- ja endorfiinimyrsky joka teki olon jotenkin mielettömän hehkuvaksi.



Tokassa synnytyksessä ei ollut mitään karmeaa, synnytys oli todella ihana alusta loppuun asti. Ihaninta oli spinaalipuudutuksen tuoma täydellinen helpotus kivuista.



Kolmas synnytys oli karmea alusta loppuun, koen olleeni täysin ulkopuolisena koko synnytyksessä. Karmeinta oli joutua kiinni piuhoihin ja sängynpohjalle (käynnistetty synnytys).



Neljännessä synnytyksessä karmeinta oli se että vauvan sydänäänet alkoivat laskea ja tiesin että seuraavaksi tartutaan imukuppiin. Onneksi ei tarvittu, päätin että tämä syntyy nyt ja pungersin vauvan ulos silkalla lihasvoimalla supistuksen jo loputtua. Hienointa oli jälkeenpäin kätilön kehut siitä miten kylmähermoinen ja vahva synnyttäjä olin (vauva tulossa avosuisessa tarjonnassa, napanuora kaulan ympäri ja sydänäänet laskee).



Sanomattakin on selvää että vauvat olivat kaikki ihania, parasta kaikesta!

Parasta oli se kun kuulin vauvani itkevän (hän osaa hengittää!).



Huonointa oli kun vauva vietiin suoraan synnytyksestä Lastenklinikalle teholle, ja kun muilla oli synnyttäneiden osastolla vauvat hoidettavana ja sain omani vierihoitoon (kotiin) vasta kuusi viikkoa myöhemmin.