Lue keskustelun säännöt.
Vihaan sitä kun lapset palaavat kotiin
04.07.2011 |
... ensimmäiset päivät ovat aina ihan kamalia.
Kolme lastani asuvat kanssani, mutta tapaavat isäänsä säännöllisesti, yöpyvät 1-4 yötä kerrallaan tämän luona. Aina kun lapset ovat olleet pidempään isällään, ensimmäinen kotipäivä on tappelua, huutoa ja itkua. Ikävöin lapsiani kun he ovat poissa, eikä eron syynä todellakaan ollut irtioton tarve lapsista. Olisin mielelläni läsnä joka päivä, mutta nyt se ei ole mahdollista.
Todellisuus on vain aika karu kun lapset palaavat: kaikki säännöt joudun tappelemaan läpi uudelleen, minua ei totella eikä kuunnella. Yksi murjottaa, toinen on näsäviisas, joku kiusaa ja kolmas saa uhmakohtauksia. Asiat rauhoittuvat yleensä parissa päivässä, eron alkumetreillä tämä oli tällaista joka päivä. Olen kärsivällinen äiti, mutta minusta on alkanut tuntua siltä että vihaan lapsiani näinä päivinä - tai oikeammin vihaan sitä että elämä lasten kanssa menee tavallaan pilalle.
Isänsä luona lapset ovat kiltisti eikä tällaista ole. Minä saan ilmeisesti kaiken paskan niskaan, enkä tiedä enää mitä tehdä. Onko kellään muulla tällaista?
Kommentit (10)
Kuri voi olla aika tiukkakin. Karkkia ja limsaa tuskin saavat paljoa, mutta ohjelmaa ja toimintaa on paljon, ehkä vähän liikaakin.
Isä on mukava, mutta äkkipikainen eikä kovin empaattinen. Uskon että lapset reagoivat nimenomaan ikävään näin, ja tunteenilmaisussaan taitavin sanoikin, että ei voi huutaa kuin äidille.
Vaikka ymmärränkin, alan itse olla ihan puhki tähän systeemiin. Tekisi mieli pitää lapset koko ajan kotona, tuntuu että se olisi helpoin ratkaisu. En tietenkään tee niin, kenenkään takia, mutta epäilen juuri nyt omaa jaksamistani. Kiitos lohdutuksen sanoista, enkä näytä olevan yksin. Just nyt on silti itku herkässä ja toivo hukassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli isän luona ovat kuin mitäkin pikkuhirviöitä, äidin luona aina nätisti.
Lisäksi isän luona saavat/joutuvat valvomaan puolille öin syövät hirveästi karkkia ja herkkuja + katsovat tv:tä ja pelaavat tietokoneella (lapset ovat alle koulu ikäisiä)
Varsinkin siis ekan illan ovat aivan mahdottomia väsyneitä, nälkäisiä, sokerihumalassa... ja sitten pari kolme päivää palautellaan ruotuun :(
Kun sunnuntai-iltana palasi kotiin niin vasta tiistai oli ensimmäinen ns. normipäivä kotona. Ja kyllä meidän molemmat vanhemmat oli ihan normaaleja vanhempia ja kunnon ihmisiä ja tapaamiset olivat toivottuja .
Olen ajatellut että se oli vain reagoimista stressiin. Kun oli pari päivää skarpannut niin sen jälkeen stressi ja jännitys laukesi kun pääsi kotiin.
Mun vanhemmat erosivat vasta kun olimme kouluikäisiä, ehkä siihen reissaamiseen kahden asunnon välillä olisi sopeutunut paremmin jos siihen olisi tottunut pienestä asti.
Lisäksi isän luona saavat/joutuvat valvomaan puolille öin syövät hirveästi karkkia ja herkkuja + katsovat tv:tä ja pelaavat tietokoneella (lapset ovat alle koulu ikäisiä)
Varsinkin siis ekan illan ovat aivan mahdottomia väsyneitä, nälkäisiä, sokerihumalassa... ja sitten pari kolme päivää palautellaan ruotuun :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ne lapsetkin vain potee. Isän luona on ikävä äitiä ja äidin luona ikävä isää. Hyvä, että tiedostat asian niin osaat jatkossa suhtautua asiaan leppoisammin. Kyllä se aikanaan helpottaa kun lapset oppivat, että kummassakin kodissa on omat sääntönsä.
että ne lapset kokee sun kanssa olevansa niin turvassa että uskaltavat näyttää kaikki tunteet ja kiukutella.
Isänsä luona ollaan vieraskoreita ja sielä hemmotellaan.
Sinulle se kiitos seisoo sitten kun lapset lähtevät omille teilleen ja perustavat perheen ja huomaavat kuinka hienosti olet heitä kasvattanut!
Ei varmasti lohduta nyt mutta muuta en osaa sanoa, voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ap, pärjäsit? Mikä on tilanteesi nyt?
Googlasin vastaavia keskusteluita ja törmäsin tähän. Olen itse ihan paskana tästä syystä. Paitsi että mun kohdalla lapset on hirveitä muulloikin. Aina kun ovat yhdessä.
Tule kertomaan, miten vuodet on muuttaneet tilannetta, vai ovatko?
Näinhän se menee. Meillä ekaluokkalainen käy isällään joka viikonloppu ja näkevät usein arkenakin kerran. Isä haluaa osallistua, mutta minusta tuntuu, että lapsi koko ajan käy ylikierroksilla. Ehkä isän olisi syytä olla pari viikkoa välillä poissa, jospa ehtisi poika asettuakin kertaalleen jonnekin. Minulle ei välttämättä jää ainuttakaan rauhallista päivää pojan kanssa, ja tuntuu että järjestely ruokkii pojan ikävää ja laittaa haastamaan tarpeettomasti. Välillä jopa hämmästyn sitten, kun tulee se ensimmäinen päivä, että poika on oikeasti lunki eikä edes muista soittaa isälle. Meillä on kivaa, rauhallista, jutellaan ja aletaan tehdä oikeasti jotain yhdessä ja pääsen opettamaan pojalle asioita ja minusta tuntuu, että tämä on joku, jota en olekaan hetkeen edes tavannut. Ei kiva.
Mutta 12, jos lapset ovat hirveitä muulloinkin, niin mahtaisikohan teille löytyä jotain ulkoista auttajaa? Aika surulliselta kuulostaa, jos joudut vain uskomaan ajan parantavan vaivat.
kuulostaa kyllä rankalta, onneks sain taas yhden syyn olla eroamatta!
niin se tosiaan on että silloinhan lapset purkaa stressiä kun kokevat olonsa turvalliseksi, sama juttu päiväkodin kanssa, siellä ovat pieniä herran enkeleitä ja kotona sit kiukutellaan.
onko erosta pitkä aika? voisi tosiaan luulla että kun lapset kasvavat ja tottuvat tilanteeseen, kiukuttelut vähenisivät. jos sulla on lasten isän kanssa hyvät välit, ota ihmeessä asia puheeksi ja tarkista etteivät siellä valvo liikaa tmv. ja että olis samat säännöt joka paikassa.