Utøyan saarelta pelastuneen tarina

Ja suomennosta kiitos;)

Käännös (norja > englanti)

Hell on Utøya



I woke up. I can not sleep more. I'm sitting in the living room. Feeling grief, anger, happiness, God, I do not know what. There are too many emotions. There are too many thoughts. I'm afraid. I react to the slightest sound. I will write about what happened on Utøya. What my eyes saw, what I felt, what I did. The words come straight from the liver, but I would also anonymize many names out of respect for my friends.



We had a crisis meeting in the main building after the explosions in Oslo. After that there was a meeting for members of Akershus and Oslo. After the meetings were many, many people around and in the main building. We consoled ourselves that we were safe on an island. No one knew that hell would break out with us too.



I stood in the main time when panic broke out. I heard shots. I saw him shoot. All started to run. The first thought was: "Why shoot the police on us? What the hell? "I ran into the little room. People ran. Screamed. I was scared. I managed to get into one of the rooms at the back of the building. We were many in there. We lay on the floor all together. We heard several shots. Were more afraid. I cried. I knew nothing. I saw my best friend through the window and wondered if I should go out and bring him to me. I did not. I saw fear in his eyes. We were lying on the floor inside the room for a few minutes. We agreed not to release more in case the killer came. We heard several shots and decided to jump out the window. Panic broke out among us. All in the room rushed to the window and tried to jump out. I was the last and thought: "I am the last to jump out the window. Now I'm dying. I'm sure, but it might be okay, then I know that the others are safe. "I kasket my bag out the window. Tried to managed down, but lost her grip. I landed hard on the left part of the body. A boy helped me up. We ran into the woods. I looked around. "Is he here? Shoot him for me? Viewing him myself? "A girl had a broken ankle. Another was severely injured. I tried to help a little bit before I went down to the water. I sought cover behind a sort of brick wall. We were many. I prayed, prayed, prayed. I hope that God saw me. I called Mom and said that it was not safe we ??would meet again, but that I would do anything to clear me. I said several times that I loved her. I heard fear in her voice. She cried. It hurt. I sent a text message to my dad, told him I loved him. I sent a text message to another person I am very, very happy in. We were a little contact. I sent a text message to my best friend. He did not answer. We heard several shots. Snuggled together. Did everything we could to keep warm. There were so many thoughts. I was so scared. My dad called me. I cried, said I loved him. He said he was going with my brother to take me welcome when I come across to the mainland, or they came to the island. There were so many emotions. So many thoughts. I told everything I could. It took some time. The other called parents eventually started all texting for fear that the killer would hear us. I thought of my sister who's away. How I would tell her how it went? What happened to me. I updated on Twitter and Facebook that I was still alive and that I was "safe." I wrote that I was waiting for the police. People jumped into the water, started swimming. I was lying. I decided that if he did, I would play dead. I would not run or swim. I can not describe the fear, all your mind, what I felt.



A one came. "I'm from the police." I was lying. Some shouted back that he had to prove it. I do not remember exactly what he said, but the killer started shooting. He charged. Extension more. He shot those around me. I was lying. I think: "Now it's over. He's here. He takes me. Now I'm dying. "People screamed. I heard that others were shot. Others jumped into the water. I was there. The mobile phone in hand. I lay on top of the legs of a girl. Thurs the 2nd was on top of my leg. I was lying. The insert in text messages. The mobile phone rang several times. I was lying. I played dead. I lay there for at least an hour. It was completely quiet. I gently turned her head to see if I could see someone live. I looked like. I saw blood. Fear. I decided to get up. I had been lying on top of a dead body. Thurs like lying to me. I had a guardian angel.



I did not know if he would come back again. I had not the courage to look at all those who had called and texted me. I hurried down to the water. I took off my sweater. It was great. I thought it would be difficult to swim to me. I considered whether I should bring my cell phone or leave it again. I put it in his back pocket and jumped into the water. I saw several others in the water. They had swum far. I saw that someone had gathered around a floating luftbåt or something like that. There were many who picked up those who swam out. I swam, swam, and swam towards the air thing. I screamed. Weep. Was cool. I thought of when I would drown. It was heavier and heavier. I asked. I continued. Was tired arms. Decided to turn my back and just use your legs to swim on. I sank. I started to swim normally again. A little while I thought they had gathered around the air boat began to move away. I screamed. Begged them to wait for me. I must have seen visions. I swam at least a few hundred meters before I arrived. We talked a little together. Did what we called, where we came from. When the boats passed us shouting for help, but they picked up the others just swam first. A man in a boat came to us. He threw out several life jackets. I got hold of one. Got it on me. I held on to the small air boat a long time until the same man came back to pick us up. All got into it. He began to run towards the shore. After a while it started small his boat to take in some water. I did everything I could to get the most water out. I used a bucket. I was exhausted. Another girl in the boat took over. We came to the country. We got blankets. Tears pressed on. I cried more. A woman hugged me. It was so good. I wept aloud. I sobbed. A man lent me his phone. I called my dad, "I live. I did it. Now I am safe. "I hung up. Cry more. We had to walk a bit. Completely unknown people took us into their cars and drove us to Sundvollen hotel. I ran in to see if I could see my best friend. I saw him at any place. I saw a friend. I cried loudly. We hugged each other for long. It was good. I walked around, looking for friends. My heart pounded. I cried more. I signed up with the police, then through all the lists. I did not know about my best friend lived. I looked through all the lists. I could not find his name anywhere. I was scared. I got a duvet. I took off my wet socks. I was half naked. Got a jacket. I tried to dial a bit. Contacted my parents again. My dad and brother were on their way to fetch me. I drank some cocoa. I sat down. Thought. Weep. So many friends. Hugged them. Weep. I borrowed a computer. Updated the Facebook and Twitter again that I was safe. I was at the hotel for several hours before my family came. I looked for familiar. I talked to a priest. I told all I had seen. It was a good call. A man from the Red Cross saw all my wounds. Cleanse them. Time passed. I was with some of my friends. All talked about the same. How we survived. What had happened. I asked several if they had seen my best friend. No one had seen him. I was scared. I thought that it was my fault because we had not managed to stay together. A friend got the key to a hotel room. We sat there, looked at the news. There was anger, sorrow, so many emotions. My dad called, they had come. I took the elevator down. Run out to them. Hugged my brother and my dad a long time. I wept aloud. My brother was crying too. It was a good moment. I saw a boy who looked like my best friend. I shouted his name. He turned around. It was him. We hugged each other for long. Both crying, we asked each other how we had managed. After a while, I registered myself and we drove home. Someone else sat in with us. My best friend was with me. His brother had come to me with his best friend. There were several who had gathered at my home. They would not go home until they had seen that I was fine. We talked a little bit. I drank a juice Gladden. Ate a yogurt. Talked some more with my mom and my family. I called my best friend. It was a good call. She said: "I was not sure if I would ever get this phone." Tears pressed on. We talked a little bit. After that I lay. It was three. Mom refused to let me sleep alone, so we slept together.



There have been several hours since all this happened. I'm still in shock. Everything has not fallen into. I have seen the corpses of my friends. Several of my friends are missing. I am glad that I can swim. I am glad that I live. For that God watched over me. There are so many emotions, so many thoughts. I think of all the relatives. In all I lost. In the hell that is and was on the island. This summer's most beautiful fairy tale is transformed into Norway's worst nightmare.

Helvetti Utøyan saarella







Heräsin. En voi nukkua enempää. Istun olohuoneessa. Tunnen surua, vihaa, onnellisuutta. Jumala, en tiedä mitä kaikkea. On liikaa tunteita. On liikaa ajatuksia. Pelkään. Reagoin pienimpiinkin ääniin. Haluan kirjoittaa nyt siitä, mitä tapahtui Utøyan saarella. Mitä silmäni näkivät, mitä tunsin, mitä tein. Sanat tulevat suoraan sydämestä, mutta haluan myös jättää anonyymiseksi monta nimeä kunnioittaakseni ystäviäni.







Meillä oli kriisikokous päärakennuksessa Oslon räjähdyksien jälkeen. Tämän jälkeen oli oma kokous Oslon ja Akershusin AUF jäsenille. Kun kokoukset olivat ohi monet, monet ihmiset oli päärakennuksessa ja sen ympäristössä. Me lohdutimme itsellemme, että onneksi olimme turvallisesti saarelle. Kukaan ei tiennyt, että helvetti olisi puhkeamassa myös täällä.







Seisoin pääkäytävällä kun paniikki puhkesi. Kuulin laukaukset. Näin hänet ampuvan. Kaikki alkoi juosta. Ensimmäinen ajatus oli: "Mitä helvettiä? Miksi poliisi ampuu meitä?" Juoksin pikkusaliin. Ihmiset juoksivat. Huusi. Olin peloissani. Pääsin johonkin huoneeseen rakennuksen takaosaan. Meitä oli monta siellä. Me makasimme lattialla kaikki yhdessä. Kuulimme useita laukauksia. Pelättiin enemmän. Itkin. En ymmärtänyt mitään. Näin parhaan ystäväni ikkunan läpi ja mietin, pitäisikö mennä ulos ja hakea hänet meidän luokse. En kerennyt. Näin pelon hänen silmissä. Jäimme makaamaan huoneen lattialle muutamaksi minuutiksi. Päätimme, että emme päästä enään ketään sisään huoneeseen siltä varalta jos tappaja tulisi. Kuulimme useita laukauksia ja päätettiin hypätä ulos ikkunasta. Paniikki puhkesi keskuudessamme. Kaikki huoneessa ryntäsi ikkunalle ja yritti hypätä ulos. Olin viimeinen ja ajattelin: "Olen viimeinen joka hyppää ulos ikkunasta. Nyt Minä kuolen. Olen varma, mutta se saattaa olla ihan hyvä, koska sitten tiedän, että toiset ovat turvassa." Heitin laukkuni ulos ikkunasta. Yritin kiivetä alas, mutta menetin otteeni. Tipuin kovaa maahan vasemmalle kyljelleni. Poika auttoi minua ylös. Juoksimme metsään. Katselin ympärilleni. "Onko hän täällä? Ampuuko hän minua päin? Näkeekö hän minut?" Eräs tyttö oli murtanut nilkkansa. Toinen oli loukkaantunut vakavasti. Yritin auttaa heitä hieman ennen kuin menin rannalle. Olin piilossa tiiliseinän takana. Meitä oli monta. Rukoilin, rukoilin, rukoilin. Toivon, että Jumala näki minut. Soitin äidille ja sanoni, että ei ollut varmaa että tapaisimme uudelleen, mutta tekisin kaikkeni että selviäisin. Sanoin monta kertaa, että rakastan häntä. Kuulin pelkoa äidin äänessän. Hän itki. Se sattui. Lähetin tekstiviestin isälleni, kerroin, että rakastan häntä. Lähetin tekstiviestin toiselle henkilölle josta välitän todella todella paljon. Oltiin välillä yhteyksiä. Lähetin tekstiviestin parhaalle ystävälleni. Hän ei vastannut. Kuulimme useita laukauksia. Käpertyimme yhteen. Teimme kaikkemme että pysyisimme lämpimänä. Päässä pyöri niin paljon ajatuksia. Olin niin peloissani. Isäni soitti minulle. Itkin, sanoin että rakastan häntä. Hän sanoi olevansa tulossa veljeni kanssa ottamaan minua vastaan, kun olen päässyt mantereelle, tai että he tulisivat saarelle. Oli niin paljon tunteita. Niin paljon ajatuksia. Rukoilin niin paljon kuin pystyin. Kesti jonkin aikaa. Muut soittivat vanhemmilleen mutta alkoivat vähitellen lähettää teksitviestejä siinä pelossa, että tappaja kuulisi meidät. Ajattelin siskoani joka on ulkomailla. Miten kertoisin hänelle mitä täällä tapahtuu? Päivitin Twitterissä ja Facebookissa, että olen vielä elossa ja että olen "turvassa." Kirjoitin, että odotan poliisia. Ihmiset hyppäsi veteen, he alkoivat uimaan. Jäin makaamaan. Päätin, että jos murhaaja tulee, esitän kuollutta. En aikonut juosta tai yrittää uida. En voi kuvata pelkoa ja kaikkia ajatuksia mitä tunsin.







Mies tuli. Hän sanoi: "Olen poliisi." Jäin makaamaan. Jotkut huusivat takaisin, että hänen pitää todistaa se. En muista tarkalleen mitä hän sanoi, mutta tappaja alkoi ampua. Hän latasi ja ampui lisää. Hän ampui ympärilläni olevat. Jäin makaamaan. Ajattelin: "Nyt se on ohi. Hän on täällä. Hän riistää minulta hengen. Nyt Minä kuolen." Ihmiset itkivät. Kuulin kun muita ammuttiin. Toiset hyppäsi veteen. Makasin siinä. Matkapuhelin kädessä. Makasin toisen tytön jalkojen päällä ja kaksi muuta makasivat minun jalkojeni päällä. Tekstiviestejä tuli jatkuvasti. Matkapuhelin soi useita kertoja. Jäin edelleen makaamaan. Esitin kuollutta. Makasin siellä vähintään tunnin. Oli täysin hiljaista. Käänsin varovasti päätä että voisin nähdä onko ketään elossa. Näin ruumita. Näin verta. Pelkoa. Päätin nousta ylös. Olin maannut ruumiin päällä. Kaksi ruumista oli minun päälläni. Minulla oli suojelusenkeli.







En tiennyt, tulisiko hän takaisin. En uskaltanut katsoa ketkä kaikki olivat soittanut ja lähettänyt viestejä minulle. Kiirehdin alas rannalle. Riisuin paitani. Se oli iso paita. Ajattelin, että olisi vaikea uida se päällä. Pohdin pitäisikö minun ottaa matkapuhelin mukaan vai jättää se. Laitoin sen takataskuun ja hyppäsin veteen. Näin useita muita vedessä. He olivat uineet pitkälle. Huomasin että jotkut oli kerääntynyt kumiveneen ympärille tai jotain. Oli monia jotka keräsivät ihmisiä vedestä kun he uivat mantereelle päin. Uin, uin, ja uin kohti kumivenejuttua. Minä huusin. Itkin. Tuli kylmä. Ajattelin vaan että millon hukkuisin. Uimisesta tuli raskaampaa ja raskaampaa. Rukoilin. Jatkoin. Kädet väsyivät. Päätin uida selälläni ja käyttää ainostaan jalkoja uimiseen. Upposin. Aloin uimaan taas normaalisti. Vähän aikaa ajattelin, että he jotka olivat kokoontuneet kumiveneen ympärille alkoivat liikkua pois päin. Minä huusin. Rukoilin heitä odottamaan minua. Näin varmaan näkyjä. Uin ainakin muutamia satoja metrejä ennen kuin saavuin perille. Juttelimme vähän yhdessä. Kerrottiin ketä ollaan ja mistä ollaan kotoisin. Kun veneet ohitti meidät huusimme apua, mutta he ottivat kyytiin toiset jotka uivat pidemmällä. Mies tuli veneen kanssa luoksemme. Hän heitti meille useita pelastusliivejä. Sain käsiini yhden. Sai sen puettua päälleni. Pidin kiinni pienestä kumiveneestä kunnes sama mies tuli takaisin hakemaan meidät. Kaikki pääsi kyytiin. Hän alkoi ajamaan kohti rantaa. Hetken päästä pieneen veneeseen alkoi valumaan vettä. Tein kaikkeni jotta saisin mahdollisemman paljon vettä ulos. Käytin ämpäriä. Olin lopussa. Toinen tyttö veneessä auttoi. Pääsimme maihin. Saimme huopia. Kyyneleet purkautuivat. Itkin enemmän. Joku nainen halasi minua. Se tuntui niin hyvältä. Itkin kovaan ääneen. Oli pala kurkussa. Joku mies lainasi minulle puhelintaan. Soitin isälleni, "minä elän. Selviydyin. Nyt olen turvassa. " Lopetin puhelun. Itkin lisää. Jouduimme kävelemään pienen pätkän. Täysin tuntemattomat ihmiset ottivat meidät autoihinsa ja ajoi meidät Sundvollenin hotelliin. Juoksin sisään nähdäkseni onko paras ystäväni siellä. En nähnyt häntä missään. Näin toisen kaverini. Itkin äänekkäästi. Me halasimme toisiamme pitkään. Se tuntui niin hyvältä. Kävelin ympäriinsä etsimässä ystävääni. Sydämeni hakkasi. Itkin taas lisää. Olen ilmoittautunut poliisille, kävin läpi kaikki nimilistat. En tiennyt onko paras ystäväni elossa. Kävin läpi kaikki nimilistat uudelleen. En löytänyt hänen nimeään. Olin peloissani. Sain peiton. Riisuin märät sukat. Olin puolialasti. Sain takin. Yritin kerätä itseäni. Otin yhteyttä vanhempiini uudelleen. Isäni ja veljeni olivat matkalla hakemaan minua. Join kaakaota. Istuin alas. Ajattelin. Itkin. Näin lisää ystäviä. Halasin heitä. Itkin. Sain lainata tietokonetta. Päivitin Facebookkia ja Twitteriä jälleen, että olen turvassa. Olin hotellissa useita tunteja ennen kuin perheeni tuli. Etsin tuttuja. Juttelin papin kanssa. Kerroin kaiken mitä olin nähnyt. Se oli hyvä keskustelu. Punaisen Ristin mies katsoi kaikkia haavojani ja puhdisti ne. Aika kului. Olin joidenkin ystävieni kanssa. Kaikki puhuivat samasta asiasta. Miten me selvisimme. Mitä oli tapahtunut. Kysyin useilta olisivatko he nähneet parasta ystävääni. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Olin peloissani. Luulin että se oli minun vikani koska emme olleet onnistuneet pysymään yhdessä. Ystäväni sai avaimen hotellihuoneeseen. Istuimme siellä, katsoin uutiset. Oli vihaa, surua, niin paljon tunteita. Isäni soitti, he olivat tulleet. Otin hissin alas. Juoksin heidän luokseen. Halasin isoveljeäni ja isääni pitkään. Itkin. Veljeni itki myös. Se oli hyvä hetki. Näin pojan joka näytt parhaalta ystävältäni. Huusin hänen nimensä. Hän kääntyi ympäri. Se oli hän. Me halasimme toisiamme pitkään. Molemmat itki, kysyimme toisiltamme miten onnistuimme. Hetken kuluttua rekisteröin itseni poliisille ja ajelimme kotiin. Jotkut muut tuli kyydillämme. Paras ystäväni tuli meille kanssani. Hänen veljensä oli tullu luoksemme parhaan ystävänsä kanssa. Moni oli kokoutunut luoksemme. He eivät halunneet mennä kotiin ennen kuin he olivat nähneet, että olin kunnossa. Juttelimme vähän. Join lasin mehua. Söin jogurtin. Puhuin lisää äitini ja perheeni kanssa. Soitin ystävälleni. Se oli hyvä puhelu. Hän sanoi: "En ollut varma saanko ikinä tätä puhelua." Kyyneleet purkautuivat. Juttelimme vähän. Menin nukkumaan. Kello oli kolme. Äiti ei antanut minun nukkua yksin, joten nukuimme yhdessä.







On joitakin tunteja siitä kun kaikki tämä tapahtui. Olen yhä shokissa. En ole vielä ihan ymmärtänyt tätä kaikkea. Olen nähnyt ystäväni kuolleena. Monet ystäväni ovat kateissa. Olen iloinen, että osaan uida. Olen iloinen, että elän. Siitä, että Jumala vartioi minua. On niin paljon tunteita, niin monia ajatuksia. Ajattelen kaikkia uhreja ja niiden läheisiä. Kaikkia joita olen menettänyt. Sitä helvettiä joka saarella oli. Kesän kaunein satu muuttui Norjan pahimmaksi painajaiseksi.

Välillä toivoisin etten osaisi englantia.

Ihan kamalaa, itku tuli kurkkuun.

Voin vain kuvitella tuota pelkoa, hätää, kärsimystä ja pelkoa...