Lue keskustelun säännöt.
Nuoren ero kova paikka. Koska tuska helpottaa?
30.06.2011 |
Nuoret päätyivät eroon, vaikka kovin rakastavat toisiaan. Eroon oli syynä pitkä välimatka ja aikaa vievä huippu-urheilu. Aikaa näkemiselle ei löytynyt eikä ollut näköpiirissäkään helpotusta tilanteeseen. Sopivat aloittavansa seurustelun uudelleen, jos mahdollisuus näkemiselle löytyy joskus. Tuska on kova. Olivat aivan ihana ja täydellinen pari kaikin puolin. Myös koko perheestä tuntuu pahalta, koska koimme nuoremme olevan turvassa tämän pojan kanssa. Oli iso tuki lapsellemme. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia asiasta.
Kommentit (6)
Tytöllä tuli ero pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa keväällä. Itseä raastoi nähdä oman lapsen tuska ja suru, yritin lohduttaa, ja vaikka mitä. Tyttö vaan sanoi että anna mun surra rauhassa. Nyt on jo huomattavasti helpompaa. Aika tekee tehtävänsä. Mä kyllä järjestin tytölle kaikkee kivaa, yhteisiä shoppailureissuja, elokuvissa käytiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni otti todella koville ero ensimmäisestä poikaystävästäni, jonka kanssa myöskin asuimme yhdessä kolme vuotta.
Olin 17 kun muutimme saman katon alle.. eron tullessa voin kertoa etten koskaan - ikinä ole kokenut mitään niin kamalaa tuskaa kuin silloin sitä käydessä läpi.
Silloin muistan jopa ajtelleeeni että nyt ymmärrän niitä jotka tekevät itsemurhan.
Se oli kertakaikkiaan hirveää. Tuntui kirjaimellisesti siltä, kuin sydän olisi revitty rinnasta ja poljettu maahan.
Itkin vaan päivät ja yöt läpeensä, jossain vaiheessa olin niin väsynyt ja mieli niin tasapainottomassa tilassa, että pää alkoi tekemään tepposia.
En uskaltanut nukkua, kun kuulin kokoajan muka jotain pelottavia ääniä, saatoin nähdä vilaukselta jonkun hahmon yms..
psykosomaattisia oireita siis.
Siitä kuitenkin selvittiin ja nyt olen ollut jo kohta kolme vuotta nykyisen mieheni kanssa, meillä on lapsi ja elämä tuntuu onnelliselta.
Siltikin käsittelen asiaa vielä kovastikin. Esim viime yönä näin taas unen ensimmäisestä rakkaudestani ja herätessäni minulla oli kauhea ikävä häntä.
Ihan päivittäin ei sentään enää ole mielessä, mutta usein kuitenkin.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita että haluaisin yhä olla hänen kanssaan, vaan se ensimmäinen rakkaus jättää jälkensä, eikä se sieltä ikinä häviä..
Laimenee ja unohtuu tietysti ajan myötä.
muutkin kokeneet samaa. Esim. surun/eron vaiheet kuitenkin kaikilla melko samat (shokkivaihe/kieltäminen, kapina ja viha, kaupankäynti, masennus, hyväksyminen...). Suru on kuitenkin vain surtava ja annettava ajan kulua.
Teidän vanhempien on vain oltava taustatukena ja muistutettava syömisestä, ulkoilusta, pienistä iloisista asioista elämässä. Joku yhteinen piristys esim. ulkomaan matka voisi auttaa, ei kuitenkaan ihan äkkisuruvaiheessa, menee matka kaikilta hukkaan. Mutta ehkä vähän myöhemmin.
Etsi leffaterapiaa googlella. Yhdellä nettisivulla on leffasuosituksia erilaisiin kriisi- ja ongelmatilanteisiin. Elokuvaan eläytymällä voi käsitellä omia tunteitaan ja samalla voi avautua uusia ajatuksia ja näkemyksiä.
Meillä vielä ollaan kovin apeita eikä tyttö meinaa tajuta eronneensa;( Ikävä on kova
niistä kolhuista mitä tuli teiniseurustelujen erojen yhteydessä. Eivät ne unohdu. Elämään tulee ajan mittaan uutta, joten aika kai siihen vain helpottaa, jos helpottaa.