Luin viime vuoden 2plussaa ja

joka todettiin kun olin 43 v. Nyt lääkityksellä ja ei uusia manioita tullut (olen nyt 46 v).

Tarkoittaen, että se ei haittaa sinun JA lähipiirisi arkea. Minulla on taipumusta masennukseen, mutta nykyään onneksi tunnistan hiipivän masennuksen/paniikkioireiston ja osaan raivata kalenteria tyhjemmäksi ja muutenkin kiinnittää huomiota oman vointini kohentamiseen, enkä luiskahda pimeän puolelle.



Jos sulla menee noin yleensä ottaen ihan hyvin ja elämä rullaa, niin turha siihen on lääkäreitä sotkea. Jos taas tuntuu siltä, että elämä on vähän veitsenterällä ja jos lähipiirikin kommentoi tilanteitaisi, niin sitten voi olla fiksua mennä juttusille.

oman perheeni arkea joskus haittaa. Mielialat vaihtelevat aika ärhäkkäästi. Niin on ollut jo ihan teini-iästä saakka. Oli vaikea saada ystäviä, onneksi ne harvat kuitenkin jaksoivat karsean "luonteeni".



Olen saanut masennukseen muutama vuosi sitten lääkitystä ja muutaman käynnin mtt:ssä. Mutta siellä henkilö, ei lääkäri, oli enemmän sitä mieltä, että kun ollut sellainen elämä kuin minulla, ei ole mikään kumma että mielialat heitteleekin. Ei ne keskustelut asiaa muuttaneet mihinkään. Lääke tasoitti mielialan kyllä ja perhe oli aika tyytyväinen. Itse tunsin kuitenkin, että en ole oma itseni lääkityksen aikana.



Helppoa tämä ei ole, tänään aurinko paistaa, illalla voi olla piru irti taas. Lapsille ei ole aina kovin kivaa. Mutta huolehdin heistä rakkaudella kuitenkin ja he tietävät sen.



Nyt, aikuisten oikeesti on toisaalta helpompaa, kun ymmärtää asioita enemmän. Ymmärtää, miksi ammattiin lukeminen oli vaikeaa, miksi ei jaksanut oikein tehdä mitään välillä, miksi on ollut vaiheita, että maannut sängyssä 2-3 viikkoa eikä ole jotenkin kyennyt lähtemään asunnosta ulos.