Keittiöpsykologiaa... Brandon vai Dylan?

Olen seurustellut vähän yli vuoden maailman luotettavimman ja rakastavimman miehen kanssa. Asutaankin saman katon alla. Viihdytään hyvin yhdessä ja meillä on mielenkiintoisia keskusteluja ja seksielämä toimii. Hän on fiksu ja edustava. Perheeni on hulluna häneen ja minäkin pidän kovasti hänen perheestään. Halutaan molemmat lapsia ja voisin kyllä ajatella perhe-elämää hänen kanssaan. Ikää alkaakin olla lähemmäs 30, eli halu vakiintumiseen kasvaa.



..ja koska tulee se MUTTA? Noh, joko olen aivan ylivaativa tai sitten tässä suhteessa todella on jotain vikaa, ja haluaisin selvittää, mitä. Olen itse fiilistelijätyyppi ja innostun kovasti uusista asioista. Kaipaan paljon vaihtelua ja rakastan valvoa myöhään tanssien ja keskustellen ystävien kanssa. Poikaystäväni on miellyttävä jalat maassa-tyyppi, mutta ei tunnu innostuvan asioista samalla tavalla kuin minä. Esimerkiksi lomamatkoista puhuttaessa hän tarraa välittömästi realiteetteihin: ennen kuin on näin ja näin paljon rahaa, asiaa ei voida edes harkita. Itse taas pidän rahaa enemmän sivuseikkana, vaikka en velaksi matkustelisikaan. Matkoilla selviäisin vähällä ja tinkisin esim. hotellin tasosta, jotta pääsisin kokemaan asioita ja elämään isolla E:llä (taka-ajatuksena vähän se, että haluaisin tehdä muutamia asioita vielä ennen lasten hankkimista ja "rauhoittumista"). Hänkin tykkää matkustelusta, mutta valitsisi kaikkein mieluiten viiden tähden luksushotelliin, joka taas ei olisi minulle niin tärkeää, vaikka olisin miljonääri (jotain upeaa voisi jäädä kokematta, autenttinen fiilis tuntematta...). Lisäksi hän tyytyy usein hiukan liian tavanomaisiin ratkaisuihin. Itse pidän esimerkiksi "oudoista" itäeurooppalaisista tai korealaisista leffoista, hän taas Hollywood-tuotannosta jne jne.



Hän on myös huomattavasti minua mieluummin paikoillaan. Joululomalla hän oli yhteen menoon ainakin neljä päivää sisällä. Itse tulisin jo hulluksi... Syy kotona jumittamiseen on sama kuin monella muullakin miehellä: tietokone. Minulle arvatenkin täysin epäkiinnostavaa... onhan se parempi kuin se,että odottelisin joka yö äijää baarista kotiin, mutta silti jotenkin niin... luotaantyöntävän passiivista.



Pahinta tässä on se, että kaipaan välillä enemmän oman henkistä seuraa. Sellaista, joka pystyy todella sanomaan "mä ymmärrän täsmälleen, mitä tarkoitat". Joskus myös enemmän sellaista, jolla olisi samankaltaisempi arvomaailma (ekologiset arvot jne). Joskus tuntuu, että sielunkumppanuus puuttuu ja se on pelottavaa. Kuitenkin haluaisin kovasti olla yhdessä. Ja, totta puhuen, tiedän jo hyvin, ettei kukaan ole täydellinen. Joku toinen on joskus saanut minut paljon enemmän "sekaisin" itsestään, mutta toisaalta niin totaalisen epäluotettava tuuliviiri, että itkin silmät päästäni. Siihen en ainakaan enää halua ryhtyä. En voi välttyä ajattelemasta kiltin ja pahan pojan rooleja, eli, että karrikoiden sanottuna voit saada vain toisen... Brandon vai Dylan-kysymys, tiedättehän (ennen se oli mulla aina kiltti Brandon ja myöhemmin paha poika Dylan...nyt kai taas Brandon :D)



Poikaystäväni antaisi minun mennä ja "seikkailla" ilman mustasukkaisuuksia, mikä on taas yksi hieno piirre lisää hänessä. Mutta voinko sitten palata ja aloittaa seesteisen perhe-elämän? Tuntuu, kuin minussa olisi kaksi eri ihmistä... Vaikuttaa siltä, että kolmisen kertaa vuodessa kaipaan voimakkaasti jotakin muuta ja lopun aikaa olen onnellinen tässä suhteessa. Onko kyseessä vain normaali vaihtelunhalu, vai pitäisikö todella etsiä ihmistä, joka olisi enemmän kaltaiseni? Entä, jos itseni miespuolista vastinetta ei ole olemassakaan? Ja jos on, haluaisinko edes olla hänen kanssaan todela yhtään enemmän? Kiinnostaa myös äitien kokemukset, eli onko teissä tapahtunut "rauhoittumista" lapsen myötä ja miltä suhde tuntuu nyt?