Tämä vanhemmuus on niin riipivää :(

Hanki uusi harrastus. Lähde miehesi kanssa pitkälle lomamatkalle. Unohda ne lapset hetkeksi.

kun saat seurata lastesi itsenäistymistä. Se on etuoikeus jota kaikille vanhemmille ei suoda. Ehkä jo pian saat pieniä lapsenlapsia joista huolehtia!

Ensimmäisten viikkojen ajan voi olla vaikeaa, mutta sitten totut tilanteeseen ja huolesi helpottaa. He ovat aikuisia ihmisiä, ja on luonnollista että he muuttavat tässä vaiheessa omilleen.

Alkoi ihan itseänikin ahdistamaan, vaikka omien lasten kotoa pois muuttoon on aikaa vielä vuosia, vuosia...



Tsemppiä. Kyllä se varmasti siitä, ajan kanssa. Uskon kyllä että vaikealta tuntuu :/. Voi tätä vanhemmuutta; niin ihanaa, ja samalla myös riipivää.

ja ainakin normaalia, että näin se menee:/. Odotan vaan kauhulla, että tulee lastenlapsia, tiedän etten suhtaudu tilanteeseen normisti, vaan huolestun heistäkin ehkä enemmänkin kuin omistani ;? Tilanne on monimutkainen, en voi elää heidän kanssa, mutten ilman heitä....kaipaan.

"pienet lapset,pienet huolet. Isot lapset,isot huolet"



Tarkoittaen juuri tätä irtaantumista, kotoa lähtemisen vaikeutta.

jokunen vuosi. KUn annat heille tilaa olla omillaan, he tulevat myös vapaaehtoisesti "takaisin" muutaman vuoden sisällä.



Meitä on neljä sisrusta ja kakki otimme irtioton kotoa juuri noin. Kun oli saanut maista aikuisen elämä', palasimme isin ja äidin helmoihin henkisesti, mutta aikuisina ja ystävinä.



Yhä edelleen me sisarukset viihdymme loistavasti yhdessä, soittelemme kotiin päivittäin tai ainakin pari kertaa viikossa, sinne kokoonnutaan yhdessä nauramaan ja tuodaan lastenlapsetkin mukana. Olen 40



Sama "kaava" tuntuu toimivan myös omien lasteen kanssa, jotka ovat kohta 18 ja 20. Nielen omaa ikävääni enkä näytä kaikkea lapsille. He ovat jo tehneet irtautumisensa maailmalle, mutta ovat yhä enenmmän taas yhteydessä kotiin.

joka päivä, usein monestikin :0). Tuntuu etten kuitenkaan voi auttaa heitä tarpeeksi, rahallisesti kyllä, mutta henkisesti tuntuu, että he tarvitsevat turvaa. Olemme kasvattaneet heitä äärimmäisesti oikeudenmukaisuuden puolesta ja nyt he joutuvat kärsimään siitä, meidän kasvatuksen takia.

oon poikasi ikainen... tyttö tosin.

Nuorin perheeni kolmesta lapsesta. Vanhin on 24v.



Yritä tosiaan nauttia oamsta elämästäsi? tee jotain mukavaa miehesi kanssa, ja koittakaa sopeutuu uuteen elämän vaiheeseen :)



Voit sentään olla suht huoleton sen puolestä että lapsillasi on anmmatit ja tulevat toimeen! Meillä vasta vanhin on valmistunut, ite joudun nyt tokan koulun henkiste ongelmien takii keskeuyttää, heh. SIlti asun jo kohta toista vuotta yksin, omasta halusta muutin toki (vanhemamt ei meinannu millään päästää irti, kun ei ole ammattia ja kun on mul masennus).



Musta oli mielettömän ihanaa muuten nähdä kuinka vanhemmat on alkanu sopeutuu uuteen elämäänsä :)

Äitini esim. on alottanu enemmän harrastuksia ja oon aivan varma et nyt ajan myötä ovat jopa nukkuneet öitään paremminkin kun koona ollessani, kun ovat nähneet et kaieksta huolimatta pärjään :)



Mut nojoo kai en sit tän enempää osaa sanoa ku itse niin nuori :P Mutta koita auttaa lapsias itsenäistymään, tottakai viel tarttevatkin viel tukee mones asias. Mut muista, myls omasta elämästään tulee nauttia :) Varmaan lapsistakin mukavaa huomata kun vanhemmat tottuu "erossa oloon".



Noh sori jos ny oli vallan turha viesti, jotenki teki mieli kommentoidas ku omat vanhemmat suht samas tilantees :)

Kirjoitin edellä vähän kuin tuttavalle, eli meille äärimmäisesti kasvatettu ei tarkoita mitään tyrannisoitua, vaan ihan tavallista pultsari/lääkäri ovat tietyissä asioissa täysin samanarvoisia. Yhteenlaskettuna, monien mielestä meillä on fiksut lapset, vaikka itse sanonkin ja olen heistä niiiiin ylpeä:)

kuin lapset. Aika hurjaa jos ei pysty elämään omaa elämää kun lapset on jo aikuisia. Aikuisille lapsille todellinen rasite.



Kuvitelkaa tällaista anoppina kun tulee lapsenlapsia, kääk.

kun pesä tyhjenee. Meillä molemmat (21 ja 19 vee) muuttivat tänä vuonna kotona. Ammattia ei vielä kummallakaan ole, vaan toinen opiskelee, toinen vielä armeijassa ja asuu avoliittossa. Työpaikka on, mutta opiskelut vielä edessä.



Samaan aikaan on haikeaa, mutta tavallaan myös ihanaa. Vaikka molemmat osallistuivat kotitöihin kotona ollessaan tosi hyvin, olen hämmästynyt, miten paljon minulle jää omaa aikaa nyt, kun kotona ei ole enää nuorisoa. Ei ole poika- eikä tyttöystäviä. Kauppaan ei tarvitse mennä kuin silloin, kun oikeasti ehtii ja haluaa. Ollaan miehen kanssa kaksin ja nautitaan!



Lapset käyvät kotona syömässä, vien heitä lounaille jne. Luon uudenlaista aikuista suhdetta lapsiini. Ihan itsenäisiähän he eivät vielä ole, koska tarvitsevat taloudellista tukea, mutta on ihana kastsoa, kuinka he rakentavat omaa elämää. Meillä on hyvät ja läheiset välit.



Luota sinäkin lastesi selviämiseen. Jätä turha huolehtiminen, johon menee vain energiaa, mutta joka ei auta mitään. Tsemppiä sinulle!