Suuri ärtymyksen tunne omaa taaperoa kohtaan:( Normaalia?

Muistan ajatelleeni vaunuja työntäessäni,että otan sen vauvan ja työnnän rattaat(jossa esikoinen) rappuja alas.En tietenkään olisi ikinä tuollaista tehnyt..mutta jotenkin aloin hyljeksiä isompaa kun vauva syntyi :(En silti laiminlyönyt,hylannyt tms.

tasan saman ikäinen nariseva uhmaikäinen ja viimisillään paksuna minäkin. Aamusta alkaen pitäisi kaiken mennä neidin pillin mukaan tai alkaa mariseva kitinä joka raastaa korvia. Itselläni auttaa jos pääsen pariksi tunniksi pois kotoa.. Mutta vähän kauhistuttaa mitä elämä on vauvan ja taaperon kans. Ja joo, niille joiden tekisi mieli vastata 'pitääkö niitä lapsia tehdä blaablaa' niin rakastan kylla lastani yli kaiken ja on meillä myös hyviä hetkiä. Huolettaa vain välillä kun ärsyttää pienetkin asiat..

Viimeisillään raskaana varmaan ärsyyntyy yleensäkin helpommin, ainakin jos on normaaleja raskausvaivoja. Ja voi olla myös jotakin vieroittamiseen liittyvää siinä lisäksi.



Olen itse nyt rv 33 ja meinaa kyllä ihan kaikki ärsyttää näiden kremppojen takia. :)

Mä en muista miksi tuota tunnetta/tilannetta sanotaan, mutta liittyy juurikin siihen että äiti alkaa tunnepuolella valmistautumaan uuden vauvan hoitamiseen ja vieroittaa edellisen..



Esim. hirvet tässä vaiheessa ajavat edelliset vasat kokonaan pois.



On siis tavallista tuntea noin, älä kuitenkaan ryhdy ajatuksesta tekoihin :) hae apua jos menee pahaksi ja ota lomaa isommasta lapsestasi jos mahdollista. Edes pieni hetki ole yksinäsi ja rentoudu.



Ihmettelen kun en ole missään virallisissa julkaisusta tällaisesta tunteesta kuullut, useilta ystäviltäni kuitenkin.



Itsellä mennyt nuo tunteet ohi kun vauva on syntynyt ja olen palannut kotiin.

samanlaisia tuntemuksia! Ne meni sitten ohi vähän synnytyksen jälkeen :)



Minua ärsytti loppuraskaudessa kyllä vähän kaikki.



Nyt odotan kolmatta, saa nähdä miten tämän loppuraskaudessa käy.

täälläkin.. onneksi oli lomaa lapsesta eilen muutamia tunteja, jospa tää tästä







rv35

raskaana minäkin ja samanikäinen lapsi kotihoidossa kuin ap:llä. Mä ainakin ajattelen, että on normaalia, että vaikka rakastaa lasta yli kaiken, ei aina pidä hänestä. Ja aivan selkeästi omalla kohdallani alan jotenkin automaattisesti pidentää napanuoraa esikoisen kohdalla jotta uudelle vauvalle tulee tilaa. Sama ilmiö on omassa raskausajan ryhmässäni nähtävissä aika monellakin.



Laitoin lapsen avoimeen päiväkotiin ja se helpotti. On aivan huippua saada olla pari tuntia yksin silloin tällöin ennen kuin tässä on uusi vauva sylissä jatkuvasti. Se mun "oma aika" tosin pitää viettää kaupungilla koska avoin päiväkoti on kaukana kodistamme, mut mä juuri ja juuri kestän sen. ;)

Laitoin lapsen avoimeen päiväkotiin ja se helpotti. On aivan huippua saada olla pari tuntia yksin silloin tällöin ennen kuin tässä on uusi vauva sylissä jatkuvasti.

Laitoit lapsen AVOIMEEN päiväkotiin? Missä kaupungissa lapsen voi jättää avoimeen päiväkotiin?

Luulin olevani epänormaaali, ihanaa kuulla että muilla on samoja ajatuksia.



Kun kakkonen syntyi, minusta tuntui etten voi sietää esikoista ja kakkonen olikin niin mamman poika pitkään, kunnes nyt meille syntyi kolmas ja dynamiikka muuttui jälleen niin että nyt minusta tuntuu että kakkonenkin on vähän ärsyttävä umaikäisen temppuineen ja vinkumisineen. Kun taas esikoinen tuntuu nyt todella selväjärkiselle ja ihanalle lapselle.



Hassua miten tunteet vaihtelevat, toivottavasti tämä tästä tasaantuu.

kaikissa kaupungeissa on myös avoin päiväkoti. Mene kaupunkisi sivuille ja etsi sieltä "avoin varhaiskasvatustoiminta". Siellä on vaihtoehtoja kotihoidetuille lapsille, jotka osallistuvat päiväkotitoimintaan joko vanhempiensa kanssa tai ilman vanhempia (kuten tavallisessa päiväkodissa kävijät).

3v täyttäneille, mutta muuten avoimen toiminnassa pitää olla vanhemman mukana.

vaikken ole edes raskaana. Lapset ovat 5v ja 2v, joista isommalla on luontainen temperamentti hyvin voimakastahtoinen ja määrätietoinen. Hänen kanssaan tulee päivittäin tilanteita, joissa hänen tahtonsa asioista ei mene yksiin sen kanssa, mitä me vanhemmat (minä kotiäitinä) olemme päättäneet. Hän saattaa vinkua tunnin milloin mitäkin ja saada raivareita, kun tahtonsa ei toteudu, vaikkei meillä ole hänen pillinsä mukaan tanssittu koskaan. Hän siis tietää kyllä, ettei vinkumiset ja raivoamiset auta, mutta tunnekuohuissaan toimii aina samoin. Pienemmällä taas on uhmaikä, ja vinkumista ja valittamista on hänelläkin milloin mistäkin.



Kyllä mua rasittaa lasten vinkuminen ja valittaminen, ja tunnen suurta ärtymystä lapsiani kohtaan, kun joudun päivittäin ja monta kertaa päivässä heidän vinkumistaan kuuntelemaan. Minä kuitenkin teen heidän ruokansa, pesen pyykkinsä, siivoan heidänkin kotinsa, pyyhin pyllyt, niistän nenät, autan pukemisessa ja riisumisessa, luen sadut, kuljetan paikkoihin, joissa pääsevät tapaamaan kavereita ja leikkimään ja niin edelleen, eikä tästä minua kiitä koskaan kukaan. Samaan aikaan oma työurani on "jäähyllä", sosiaaliset suhteeni kärsivät (monilla ystävilläni ei ole vielä lapsia, joten en pääse heitä kovin usein tapaamaan), yöuneni jäävät vähiin ja jaksaminen on kortilla. Mitä pidempi aika siitä on, kun olen saanut omaa aikaa ja rauhaa, sitä ärsyttävämpää lasten vinkuminen on. Näillä lapsilla kun on vielä sellainen isäkin, joka ei oma-aloitteisesti tajua tarjota mulle hengähdystaukoja, eikä tähän ole auttanut mikään sopimus (on puhuttu viikottaisesta isä-lapset -menosta, joka toteutuu noin kerran kolmessa kuukaudessa, ja monesta muustakin tavasta "turvata" mulle vähän hengähdysaikaa, mutta mikään ei toteudu).