Totaaliyh, kaipaako/kyseleekö lapsi kovin puuttuvan vanhemman perään?

Lapsi on 6-vuotias, ja tapaa isäänsä muutaman kerran vuodessa jokusen tunnin ajan. Tapaamiset on olleet aina lämminhenkisiä ja lapsi tykkää isästään. Toisaalta suhtautuu tähän samalla tavoin kuin muihinkin läheisiin mutta harvoin tavattaviin ihmisiin (kaukaisemmat sukulaiset, muualla asuvat ystävät), joskus miettii mitä mahtaa kuulua ja on iloinen kun tapaavat. Toisaalta lapselle on tärkeää että isä kuitenkin on olemassa vaikkakaan ei läsnä, että hän voi sanoa kavereille että on mulla isi mutta se asuu muualla. Minkäänlaista kaipaamista isommin en ole huomannut tähän mennessä, mutta meidän elämä on aina ollut näin että eipä lapsi tiedä mitä kaivatakaan :)

Ja sanottakoon, että isänsä on vähän niinku iso lapsi, sille lapsi on kiva ja jollain tavalla rakaskin juttu, mutta ei osaa yhtään ajatella lasta ihmisenä.. vähän ku leffassa kävis sen kerran kun tulee tapaamaan: hauskaa huvia muutama tunti kera karkkipussin, ja sitte kaveriporukalla syömään :S

Asia oli raskas ja 70-80 -luvuilla kiusattiinkin.

Mulla on mt-ongelmia ja vaikeita ongelmia itsetunnossa ja miessuhteissa. Ei pieni lapsi tajua, miksi ei isää ole. Äidilläkään ei ole sopivaa vastausta.

lapsi ei häntä koskaan tavannutkaan. Silti huomaan, että esim. harrastuksessaan tuntee välillä surua/ haikeutta, nähdessään isejä siellä lapsensa harrastusta seuraamassa ja tukemassa.



Kun kyseessä on vielä poika, on itsestään selvää, että äitinä en varmasti ymmärrä puoliakaan asioista, niinkuin isä ymmärtäisi.



Joten tavallaan kaipaa, vaikka ei isäänsä tuntenutkaan.

on lapsi kyllä itsekin miettinyt, että olisi paljon kauheampaa, jos isä eläisi, mutta ei vain koskaan tulisi tapaamaan.

Isä vain asuu niin hurjan kaukana, ettemme voi tavata useammin. Muutoin kyllä ollaan yhteyksissä viikottain.



Joskus lapsi isästään kysyy, että mitä tekee nyt jne. Mutta aika harvoin. Hyvin on tasapainoinen ja ihana lapsi. Päiväkodissakin kovasti kehuvat.



Yhdessä isän kanssa hänet halusimme. Ei ollut vahinko. Olisihan se kyllä kiva, jos pystyisimme useammin näkemään!

Itse mietin samaa ap:n kanssa,hiljaittain olen eronnut miehestäni ja miehelle näköjään alkoholi tärkeämpää...en tiedä uskallanko antaa lapsia hänelle pariksi päiväksi koska en voi luottaa että olisi selvinpäin :(

Harmillista lasten takia vaikka heidän parastaan ajattelen :(

varsinkin se lapsi joka oli 2v erotessamme oli kaikkein kovimmilla. Tein monta vuotta töitä itseni ja lasten kanssa, että sain heille jäämään hyvän muiston isästä mutta samalla pikku hiljaa tajuntaan sen, että isä ei aio pitää enää yhteyttä ja että se ei johdu heistä. Surimme asiaa yhdessä, olin heidän kanssaan haikean murheellinen ja hain heille miehenmallia omista veljistäni ja isästäni. He ottivatkin pojat erityisen huomion alle.



Olen kertonut heille totuuden pikku hiljaa vasta 16-17 -vuotiaana, paljastanut että isä oli alkoholisti ja väkivaltainen ja että kosti eron minulle lasten kautta. Että sairastuin itsekin masennukseen ja kävin tukiryhmissä.



Tuossa iässä heillä on riittänyt jo sääliä ja empatiaa isää kohtaan, joka olisi ollut hieno ja rakastava mies päästään terveempänä. Olen mielestäni silloin onnistunut, he eivät ole jääneet vihaamaan ketään.

että lapsi vähän varoo kysymystä tai puhumasta isästään. Huomaan kyllä, että kaipaa, mutta minun täytyy olla se, joka aloittaa keskustelut tästä aiheesta. Ajoittain lukee ahkerammin vauvakirjaa, johon olen kirjoittanut asioita myös hänen isästään.



Meillä meni hyvin pitkään, ettei lapsi ymmärtänyt perheemme olevan mitenkään erilainen ja isän kuuluvan perusperhekuvioihin, koska meillä ei oikeastaan ollut isätuttuja silloin, kun lapsi oli pieni. Oma isänikin oli ehtinyt kuolla eikä veljilläni ollut vielä tuolloin perheitä.

ei häiritse enää. Mutta huomaan sen, että ajattelee joissakin tilanteissa, kun on vain 1 vanhempi. Tai sitten vain kuvittelen.

Isä-asia ei koskaan ole ollut perheessämme tabu, vaan isistä/isättömyydestä on puhuttu ja kavereiden isien kanssa ollaan tekemisissä siinä missä äitienkin, samaten itselläni on paljon myös miespuolisia kavereita.



Isättömät lapseni eivät kuitenkaan ole leimaantuneet miehiin, eivät liioin naisiin, mitenkään erityisesti. Aina löytyy tietty ihmisiä, miehiä tai naisia, joiden kanssa lapsella kemiat menevät yksiin. Ja niinhän sen kuuluu mennäkin!