Mistä johtuu että jotku lapset ovat arkoja ja roikkuvat vanhemmissaan?

MEillä toinen lapsi ujo, tarvitsee rohkaisua vieraiden aikuisten kanssa. Lasten ei. Nyt 5v. Aina ollut samanlainen, hitaasti lämpenevä.



Kuopus, 3v, on aivan erilainen.



Meidän esikoinen ei ole ollut huonolla huolenpidolla, on vaan yksinkertaisesti ujo alkuun. Mikä siinä on niin vaikea käsittää? VAi yritätkö provota?

ymmärtää. Lainatkaa kirjastosta temperamenttia käsittelevää kirjallisuutta ja viisastukaa.

Kaikilla ihmisillä on erilainen luonne. Ihan yhtä hyvin voi kysyä, että miksi jotkut lapset EIVÄT roiku vanhemmissa. Ei se voi vain kasvatuksesta johtua.



Esimerkiksi Keltikangas-Järvinen taitaa olla Suomessa se, joka puhuu eniten näistä ihmisten temperamenttieroista ja että kaikilla ihmisillä (lapsilla ja aikuisilla) on oikeus toimia temperamenttinsa mukaan

Miksi joku joka on käynyt vain peruskoulun saattaa edetä jonkun firman hyväpalkkaisimmaksi?

ihan luonteesta ja temperamentista on suurimmalla osalla kiinni :) Minulla on yksi seurallinen ja rohkea ja yksi hitaasti lämpiävä lapsi. Molemmista on pidetty hyvin huolta.

Itkua vääntää heti jos äitiä ei ole lähellä. Ei uskalla yhtään leikkiä edes sellaisten lasten kanssa joita näkee usein. Jossain mättää kyllä.



Itsellänikin on hitaastilämpiävä ja tosi reipas lapsi, mutta ei se ujompikaan kyllä minussa koko ajan roikkunut.

kauhean arkoja joskus roikkuvat kiinni niin, että hermot menee. Kuitenkin silloin kun roikkuvat enempi johtuu se ympäristöstä.



Enhän minä voi sille minkään jos kyläpaikka jossa ollaan on hirviöihmisten koti. Kyllä meidän lapset on reippaita siellä missä ei ole pelottavia aikuisia.

Enhän minä voi sille minkään jos kyläpaikka jossa ollaan on hirviöihmisten koti. Kyllä meidän lapset on reippaita siellä missä ei ole pelottavia aikuisia.

Kyllähän ne hitaasti lämpiävät lapset jäätyy paikalleen kun vastaan tulee aikuisia jotka kovaan ääneen toitotaa heti minuutin jälkeen että ON SE NYT KAMALAA KUN SE ON TOMMONEN JA MITEN SE NYT EI OO SAMANLAINEN JA MITEN SE NYT TUOSSA. Ihan oikeasti aikuiset ihmiset, sietäkää erilaisuutta ja kestäkää hetki. Kyllä se meidän lapsi siitä reipastuu kun vähän aikaa malttaa tutustua. Se että ruvetaan heti eteisessä huutamaan TOMMOSTA ei edistä asiaa yhtään.

kiitos.

Eli voi ja todennäköiseseti johtuukin luonteesta/temperamentista.

Omasta kokemuksestani tiedän, etttä epävarmuus ja arkuus lisääntyi, mitä enemmän oli ruumiillisen kurituksen uhka tai muuten jyrkkä sanallinen suhtautuminen (sodan käynyt isä). Ikävintä on ollut se, että tyhmyyksissäni tein vanhemmista lapsistani yhtä epävarmoja ja arkoja juuri samanlaisella käytöksellä, mitä itse olin kokenut lapsena. Vasta ymmärrykseni lisäännyttyä suhtauduin hieman toisin nuorempiin lapsiin ja sekin vähäinen muutos jo näkyy heissä varmempana käytöksenä.

lueppa keltikangas-järvisen temperamentti kirja niin tiiä.

Mutta ei se poista sitä, että luonteesta se silloinkin edelleenkin johtuu.

just toi ärsyttää kun ihmiset vielä kiinnittämällä kiinnittävät huomionsa arkaan lapseen ja sittenhän sitä puntissa roikutaan. Meillä kaksi arkaa/ujoa, isompi reipastui nyt 5,5 vuotiaana joten kyllä vaan 5vee voi olla arka. 3v edelleen arka ja voi että tuntuu häiritsevän ja ärsyttävä muita ihmisiä. Sitten kehutaa miten reipas heidän pentu on ja miten tekee itse ja osaa sen ja sen asian millä taas ei ole mitään tekemistä arkuuden kanssa. Omanikin osaavat vaikka mitä mutta eivät luonteensa vuoksi ole heti päältäpäsmärinä toitottamassa kaikkea.

Voi johtua luonteestakin, mutta ei se aina voi vain siitä johtua. Onko lapset jätetty hoitamatta? Annettu pärjätä yksin, jätetty neuvomatta ja ohjaamatta, menevät joka paikkaan tekemään pahojaan, eikä äiti koskaan kiellä. Vai onko kyse siitä, että tuntevat olonsa turvattomaksi, ovat jääneet vaille läheisyyttä. Luulevat, että saavat tehdä mitä vain, koska heistä ei ole koskaan välitetty.

Sosiaaliset tilanteet olivat täyttä myrkkyä pitkälle aikuisikään, enkä vieläkään suoranaisesti nauti väkijoukoista. Nykyisin sentään saan enimmäkseen valita ne väkijoukot, mutta lapsena vietiin sinne minne vanhemmat veivät.



Omalla kohdallani osa ongelmaa oli ADHD, jota kukaan ei toki ymmärtänyt (70-luvullahan sitä "ei ollut olemassakaan") ja sen tuoma sosiaalinen kyvyttömyys, vaikeus tunnistaa ja muistaa ihmisiä ja vaikeus ymmärtää ja tuottaa puhetta stressaavassa tilanteessa.



Muistan vieläkin yhden tilanteen, kun olin jotain 7-vuotias eli olisi ihan hyvin pitänyt osata ja uskaltaa jo tervehtiä tuttuja kyläpaikassa. Minä seisoin äidin selän takana toivoen, että kukaan ei puhuisi minulle mitään, koska minulla ei ollut mitään hajua keitä nämä etäisesti tutun näköiset ihmiset olivat tai mitä heille pitäisi sanoa, enkä osannut reagoida mitenkään muuten kuin piilottamalla kasvoni kun perheen (oikein mukava, todellakin oikeasti tuttu) emäntä tervehti minua. Minua niin hävetti kun en osannut tehdä mitä minulta odotettiin, ja pelotti että siitä seuraisi jotain kamalaa.



No nyt minulla on sitten ujo lapsi ja syyllistyn itsekin siihen "noh noh, kultaseni, sanos nyt käsipäivää tädille" -rohkaisuun.

Mulla on nelivuotias arempi poika ja kolmevuotias rohkea tyttö. Poika menee kyllä siskonsa kanssa rohkeasti, mutta yksin jäädessään (esim. nyt alkaneessa kerhossa) on takertuvainen. Molempia luulen kasvattaneeni samalla tavoin, toinen kaipaa rohkaisua, toinen välillä toppuuttelua. En kyllä tee asiasta tietääkseni numeroa. Pojalla on kyllä vahva luonne, vaikka onkin aluksi yleensä "sivustaseuraaja". Mitä pahaa on arkuudessa tai ujoudessa? Kaikkien pitäisi olla niin reippaita ja rohkeita. Molemmat hyviä, nähkää niiden alle.