Lue keskustelun säännöt.
Pelkään kamalasti että lapsilleni tapahtuu jotain
21.07.2006 |
En esimerkiksi uskalla päästää miestäni kahden lapseni kanssa autolla mihinkään ilman minua. Iltaisin saatan ajatella kuinka kaikki kuolevat. Onkohan tämä ihan normaalia? Lapset jo kuitenkin aika isoja, 3 ja 6 v. Aikaisemmin ajattelin liittyvän hormoneihin mutta eipä näytä menevän ohi.
Kommentit (7)
Minulla kaksi täystuhoa (lasta siis). Nytkin töissä ollessani pelkään koko ajan että heille sattuu hoidossa jotain. Aina kun puhelin soi, säntään kauhuissani puhelimeen että nyt se hoitaja soittaa ensiavusta -> joku on pudonnut jostain, joku on vetänyt hellalta jotain päällensä ym ym. toivottavasti tämä menee joskus ohi! Viikonloppuna pitäisi uskaltaa antaa toinen mummon mukaan juhlille, ja yritin jo miettiä jotain hyvää syytä että voisin kieltäytyä antamasta häntä sinne mukaan. Pelkään että vieraassa paikassa kiipeää esim. kerrossänkyyn ja tulee päälleen alas tai putoaa parvekkeelta. Tämä lapsi siis 3v. ja villi kiipeilemään ja roikkumaan, jatkuvasti valuu verta ja mustelmia kaikkialla :(((....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enemmänkin pelkään, että koko muu perhe kuolee. Saatan iltaisin miettiä kuinka sen kestäisin. Liittyy varmaan tv-ohjelmaan, jossa haastateltiin naista jonka kolme lasta ja mies olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Nainen oli tuolloin jo sen verran vanha, että nämä kuolleet lapset jäivät hänen ainoikseen. En koe olevani mitenkään ylisuojeleva pienten kolhujen suhteen, pelkään siis vain kamalimpia vaihtoehtoja!
Suomessa tapahtuu suhteellisen harvoin ja melkoisesti elämänlaatua huonontaa jos koko ajan murehtii. Tällä hetkellä suomalaiset kuolevat enimmäkseen sydän- ja verisuonitauteihin eli kannattaa kohdistaa se huoli yleisimpäämn ongelmaan. Mutta kaikkihan me kuollaan joskus, toiset aikaisemmin, toiset myöhemmin.
vaan keskusteluapua tai kerro ongelmastasi jollekin läheisellesi, joka ottaa sen vakavasti.
Olin itse samassa tilassa ja menin lääkärille. Varasi ajan psykiatriselle ja aloin pitää itseäni hulluna ja soitin rohkeasti äidilleni ja itkin asiaani ja se pyysi puhumaan kanssaan ja selitin ajatukseni hänelle ja miehelleni ja sain niin paljon apua, ei kumpikaan pitäny tyhmänä vaan ymmärsivät etteivät vitsaile asiasta. Pikku hiljaa alkoivat lähteä lapsen kanssa ilman minua liikkeelle.
Vaikka tämä kuulostaa ehkä kylmältä (mikä ei ole tarkoitus) mutta olen saanut asiat pääni sisällä järjestettyä niin että jos miehelle ja lapsille sattuisi jotakin, tiedän että selviän siitä vaikka aikaa kuluisi monta vuotta. Olen sanonut miehellekin että jos minä poistun maailmasta ennen häntä, ei saa elää menneessä vaan jatkaa eteenpäin itsensä tähden.
En ehkä ihan niin pahasti, koska kuitenkin " lasken" lapset isänsä kanssa tai jopa isoisän kyytiin, mutta jonkinlainen epävarmuus on aina sydämessä.
Jos lapset esim. nukkuvat kauemmin kuin yleensä, käyn vieläkin katsomassa hengittävätkö he (vaikka ovat jo 4- ja 2-v).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on ainoa mitä minulla on hänen vauva-siskonsa kuoltua viime vuonna:((
eiköhän se isäkin osaa huolehtia lapsistanne(!) yhtä hyvin kun sinäkin!
onnettomuuksia voi sattua, sinullekkin,
eikä niitä yleensä kukaan tahallaan aiheuta!!
koita nyt vaan relata... =)