Kati's Story

Tunnen erään naisen, nimeltään Kati, joka avioeron, työuupumuksen, äitinsä syöpään kuolemisen jälkeen sairastui itse rintasyöpään. Nainen oli siinä mielessä onnekas, että hän sai hyvän lääketieteellisen hoidon sairauteensa. Mikä parasta, hän oli samaan aikaan terapeuttisessa koulutuksessa, jossa hän pystyi käsittelemään omia vastoinkäymisiään. Koulutuksessa opetettiin muun muassa ego-stateä, minätilojen terapiaa. Tässä suuntauksessa ihmisen ajatellaan muodostuvan erilaisista ristiriitaisista osista. Useimmilla meillä on tiettyjä tyypillisiä minätiloja, kuten sisäinen lapsi, vanha viisas nainen/mies, sisäistetty vanhempi jne. Eräässä hypnoterapeuttisessa istunnossa Kati kohtasi sisäisen lapsensa. Hän oli aikaisemminkin tiennyt, järjen tasolla, oman sisäisen lapsensa tyydyttämättömät tarpeet. Tässä istunnossa hän saavutti ensimmäistä kertaa tunneyhteyden sisäiseen lapseensa. Katin sisäisissä tiloissa tapahtui tällöin muutos ja suuri määrä tunnetta purkaantui tässä katarktisessa kokemuksessa.



Tämä oli Katin elämän käännekohta. Hän oli juuri muuttanut maalle, ja leppoistanut elämänsä. Hän oli vähentänyt omaa kliinistä työtään. Aikaa jäi siis kirjoittamiselle. Ja Kati kirjoitti, kirjoittamistaan…. kirjoitti, kirjoitti ja kirjoitti. Välillä Kati itki ja kirjoitti. Kirjoittaessaan Kati vaipui eräänlaiseen transsitilaan. Kirjoittamisen hetkinään hän kadotti lähes kokonaan kosketuksensa ulkoiseen todellisuuteen. Vuoden ajan Kati jatkoi vapaa-ajallaan eheyttävää prosessiaan, jossa syntyi aina vain uusia ja uusia mielentiloja. Hän ei pelkästään löytänyt erilaisia ristiriitaisia minuuksiansa vaan hän aktiivisesti loi itselleen uusia tiloja erinäisistä mahdollisista minuuksista. Kati rakensi itselleen sisäisen teatterin ja kokonaisen mielenmaiseman puutarhoineen ja pimeine kaupunkeineen. Mitä enemmän mielentilat leikkivät, kertoivat tarinoita ja keskustelivat, sitä enemmän Katin sydän keveni.



Maailmamme monimutkaistuu ennennäkemättömällä vauhdilla. Ehkä tämä on syy erilaisten psykosomaattisten vaivojen ja ahdistusten jatkuvalle lisääntymiselle? Vastauksena moni infoähkystä kärsivä ihminen on jo rakentanut itselleen useita eri identiteettejä. Hän voi olla esimerkiksi suomalainen, hammaslääkäri, kuhmolainen, luonnonystävä, amatöörifilosofi, ystävä, hypnoterapeutti, nainen ja äiti. Lisäksi hän voi samaistua useampaan erilaiseen virtuaaliseen ryhmään. Monilla meistä on myös traumojen aiheuttamia ”dissosioituneita” tiloja. Ne ovat mielenosiamme, jotka ahdistavina muodottomina haamuina, ei-toivottuina vieraina, käyvät kummittelemassa mielessämme. Ihmisen yksilöityminen kaoottisessa maailmassa on vaativa, mutta samalla äärimmäisen mielenkiintoinen tehtävä. Tehtävän vaativuutta kuvaa se, että moni on alkanut tuntea itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa. Erilaisten arvomaailmaltaan ristiriitaisten mielenosiemme aiheuttamat paineet ovat suuret. Olemme todennäköisesti kollektiivisesti traumatisoituneempia kuin koskaan. Tiedonvälitys siirtää hetkessä kaikki pahimmatkin kauhukuvat globaalisesti ihmisten tietoisuuksin. Ristiriita sisällämme voi herättää meissä ahdistavia ajatuksia. Moni pakenee erilaisiin addiktioihin. Sisällä raastaa monenlaiset kysymykset. Aina, kun joku sanoo sanan ”syöpä”, miksi minua ahdistaa? Voinko olla samanaikaisesti hyvä äiti, kun istun täällä vain kirjoittamassa blogiani? Onko nämä kirjoittamani asiat nyt varmasti sopusoinnussa tieteellisten faktojen kanssa? Miksi minun mielessäni vaeltelee joskus vihan täyttämiä fantasioita? Miksi syön ahdistukseeni? Kun otan suklaata, miksi en syö kahta palaa vaan koko levyn? Miksi häpeän itseäni? Voinko voittaa masennukseni? Voinko matkustella lentokoneella ympäri maailmaa ilman syyllisyydentunteita?



Ennen ihmisen identiteetti kypsyi kylä- ja perheyhteisöissä ikään kuin itsestään erilaisten ryhmien välisessä vuorovaikutuksessa. Tänä päivänä ihminen on realimaailmassa entistä eristyneenä perinteisistä yhteisöstään. Hän on yksinäisempi kuin koskaan. Identiteetin rakennustyö voi olla tiedostamatonta: Olemme vuorovaikutuksessa ympärillä olevien joidenkin yhteisöjen ja valitsemiemme tai satunnaisten virtuaaliyhteisöjen kanssa. Voimme lähteä rakentamaan omaa identiteettiämme myös tietoisesti – meistä voi tulla oman elämämme ohjaajia. Kati teki sen mielentilojensa avulla. Hän pirstoi identiteettinsä moniminäksi, jonka jälkeen hän lähti keskustelujen kautta eheyttämään sisäistä mielentilojensa ryhmää. Eheämmän kokonaisuuden saavuttamisessa apuna hänellä oli transpersonaalinen psykologia ja psykosynteesi, Ken Wilberin tietoisuuden spektri, filosofit ja erilaiset tarinat. Prosessi oli leikkiä ei-tietoisen mielenosan kanssa.



Onko Kati nyt eheä? Ihminen ei ole koskaan valmis. Kati on oivaltanut, ettei hänelle depressio merkinnyt sairautta, jonka hän nyt on voittanut. Sen sijaan melankoliansa Kati näkee nyt osana persoonallisuuttaan, jonka hän on oppinut hyväksymään. Hän antautui melankoliallensa, sen sijaan että olisi lähtenyt taistelemaan sitä vastaan. Rouva Otsaryppy, Katin mielen depressiivinen ja addiktiivinen osa, eksyy edelleen joskus Katin mielennäyttämölle. Tämä mielentila ei kuitenkaan ole pitkään aikaan hallinnut näytelmää, ja useimmiten hän on kyyninen ja hauska roolihahmo Katin sisäisessä teatterissa. Mutta koskaan Kati ei voi olla täysin varma, etteikö jonakin päivänä näytelmää taas kaappaisi joku ikävä tila. Ihmisen yksilöityminen on elämän pituinen haaste. Kiitos Rouva Otsarypyn, Katin ainoa addiktio tällä hetkellä on itsensä ilmaiseminen kirjoittamalla.



Kati ei ole ensimmäinen enkä viimeinen tällä planeetalla, joka terapoi itseään, ainakin jos psykoanalyytikko Karen Horneyhin (Self-analysis) on uskomista. Karen Horneyn mukaan itseanalyysi lähtee käyntiin esimerkiksi psykoanalyyttisessä työskentelystä (miksei siis myös ego-statesta, jolla on juuria psykoanalyysissä) ja jatkuu itseohjautuvasti myöhemmin. Voiko kuka tahansa ryhtyä itsekseen terapoimaan itseään ilman terapeutin apua? Karen Horneyhin viitaten: Ehkä, varsinkin jos kysymyksessä ovat vähäisemmät elämäntaidolliset ongelmat. Itseterapia kirjoittaen voi olla tulevaisuuden eräs väline ihmisen itseohjautuvuuden lisäämiseen. Emansipoitunut ihminen voi olla aktiivinen ja tietoinen oman identiteettinsä rakentaja, sen sijaan, että hän antaisi erilaisten näkökulmien passiivisesti vaikuttaa itseensä. Joudumme miettimään kokoajan yhä syvällisemmin, kuinka edistää yksilöllistä, ympäristönsä kanssa sopusointuista, harmonista kehomielen syntymistä kaoottisessa maailmassa. Itselleni löysin vastauksen sisäisestä mielenteatteristani.