Mieheni pelkää jatkuvasti, että suutun hänelle.

Et kestä mitään eriävää mielipidettä tai toimintatapaa. Ja miehesi ei saa olla oma itsensää kotona, pitkän päälle älä ihmettele jos ottaa toisen lohduttajan tai alkaa työnarkomaaniksi.

Suutu vaan joka asiasta.

Vika ei ole miehessä itsessä vai ollenkaan?



Itselläni on samanlainen nössö kotona ja tekisi mieli välillä potkaista, niin ärsyttää se mielistely ja "ihan miten sä haluut". Joo, olen toki vahva luonne jne. mutta EN KOSKAAN ole pakottanut miestä tekemään asioita vain itseni mukaan- silti ukko vaan matelee!

Oletko kuullut koskaan empatiasta. Jos et hyväksy miestäsi, ei teillä ole tulevaisuutta. Miehesi ei saa olla se, joka hän on.

Mies tekee väärin, sun tapa on oikea.....

Tuntuiko kivalta ? Ei varmaankaan ja jos miehesi saa aina sinulta huutia, ei sekään ole kivaa hänelle. Kyllä miehilläkin on tunteet, vaikka eukot ei sitä aina muistakaan.

Mun mies ei välillä puhu minulle mitään koko viikonlopun aikana, etten suuttuisi. Ja arvaa huvikseen suutunko mä siitä puhumattomuudesta?



En jaksa kohta enää tällaista elämää.

Mulla on oikeus tunteisiin ja myös siihen suuttumiseen. Enkä mä edes suutu turhasta, vaan siitä että tulen kohdelluksi epäreilusti, välinpitämättömyydestä, yksin jättämisestä jne.

Kun haluaisi puhua, keskustella ihan aikuisten oikeasti, kypsästi, fiksusti ja vastavuoroisesti, mutta toinen matelee pitkin maton reunoja ja "joo, vaikka", "tehdään miten sä haluat", "ihan mitä sä vain haluat, kulta". En ole ap, mutta mulla on samanlainen mies. Kun kysyn, kumpi tekee ruuan tänään, hän sanoo "mä voin tehä, niin sun ei tarvitse, paitsi jos sä haluut tehä niin tietysti saat tehä". Pari päivää sitten mies lähti ostamaan meille isompaa pöytää keittiöön, kun lopulta oltiin netistä löydetty sellainen pöytä, jonka ajattelimme sopivan meille (tai no, minä ajattelin). Kehotin miestä kuitenkin katsomaan vielä tarjouksessakin olevat pöydät, ja jos joku niistä miellyttäisi häntä, voisi hyvin ottaa myös sellaisen, koska minulle nyt ei ole väliä sillä, miltä pöytä näyttää, kunhan se pysyy jaloillaan ja on tukeva. No, mies teki työtä käskettyä, ja kiersi viidessä eri huonekaluliikkeessä katselemassa tarjouspöytiä, ja koko ajan puhelimessa selosti minulle, millainen pöytä ja mihin hintaan oli kyseessä. Lopulta päätin pukea lapset ja painua hänen tuekseen pöytäostosta tekemään, hän kun ei osannut päättää, ettei vaan osta vääränlaista pöytää.



Meillä ei mitenkään voi olla kyse siitä, että olisin kiukkuilullani ajanut miehen nurkkaan, tai vastaavaa. Koko viisivuotisen suhteemme ajan mies on ollut tällainen, ja tajusin, miksi, kun tapasin anoppini. Miehen lapsuudenperheessä äiti oli pomo, eikä kellään ollut mitään mutisemista siihen, mitä hän sanoi, anoppia ei kannattanut suututtaa tai siitä kärsivät kaikki. Anoppi vieläpä ylpeilee sillä, että hän on kasvattanut niin mukautuvaisia ja joustavia miehiä pojistaan. Muuten ihan kiva, mutta mä haluaisin tasavertaisen kumppanin, johon voi tukeutua ja joka toimii mun peilinä, herättää mut ylisuurista haaveistani ja kannustaa silloin, kun siihen on aihetta. On raskasta yrittää samaan aikaan kasvattaa lapsia ja puolisoa, ja raskasta, kun ei ole ketään tukemassa, vaan kaikesta joutuu yksin selviämään.

Minusta tuntuu, että mies ei luota enää teihin. Ei luota, että voidaan puhua oikeasti koska pillastut kuitenkin.

Ei enää luota? Mikä enää? Kuten kirjoitin, meillä toiminta on ollut tällaista aina, ja jos joskus pillastunkin miehen käytöksestä, se johtuu nimenomaan siitä, että käytös on niin selkärangatonta. Olen selittänyt joka kerta, että suuttumiseni johtuu nimenomaan siitä, etten koskaan saa häneltä selvää vastausta ja omaa mielipidettä, vaan aina pelkkää mielistelyä. Pari vuotta sitten kävimme pariterapiassa, jossa keskustelut onnistuivat aidosti koska paikalla oli terapeutti, joka väkisin kiskoi miehen keskusteluun. Kertaakaan en noiden keskustelujen aikana tai edes niiden jälkeen pillastunut yhdestäkään asiasta, päinvastoin olin haltioissani, että kerrankin miehellä on omia mielipiteitä ja jotakin sanottavaa sen ainaisen "joo, vaikka" sijaan. Itse en saa häntä kuitenkaan keskustelemaan, eikä mies osaa sanoa, mitä minun pitäisi tehdä, että hän pystyisi oikeasti keskustelemaan asioista. Omien sanojensa mukaan asioilla ei hänelle ole niin väliä, että miten tehdään ja toimitaan, vaan hän vain haluaa mun olevan tyytyväinen. Käytännössä se vain tarkoittaa sitä, että minä olen yksin vastuussa jokaisesta asiasta ja päätöksestä, joita meidän perheessä tehdään, ja se on alkanut tuntua siltä, että mies lähinnä pakenee tuota vastuuta - jos jokin meneekin mönkään, mies voi aina syyttää minua, minähän sen päätöksen tein eikä hän.

ottaa patukkaa kiltisti peppuun jne?

Vai oletko samalainen määräilijä myös sängyssäkin. Se on huonompi juttu.

ottaa patukkaa kiltisti peppuun jne?

Vai oletko samalainen määräilijä myös sängyssäkin. Se on huonompi juttu.

eiköhän ap pihtaa ja mies itkee kun ei saa piparia.tuo liitto hajoaa pian, säälin lapsia.

pari asiallista viestiä, muut täyttä p*skaa.

te sitten vain vuositolkulla odottaneet, että mies yhtenä yönä muuttaa koko persoonallisuutensa aivan toisenlaiseksi, vai miksi olette vielä heidän kanssaan? Miksette menneet yhteen jonkun aivan päinvastaisen kanssa?

Minä pelkään jatkuvasti, että minun mies hermostuu. Hän ei ole varsin suuttuvaa sorttia, mutta semmoista stressaantuvaa. Siivoaakin aina silleen apinanraivolla kiroillen, se on tosi ärsyttävää ja painostavaa minusta. Hän on maailman kiltein ja huomioonottavaisin ihminen, jotenkin herkkänahkainen, ja kai siksi hermostuu helpolla.



Nyt kun meillä on pieni vauva, koko ajan kyselen häneltä onko kaikki hyvin. Jotenkin pelkään, että hänen pinnansa kiristyy liikaa ja hän väsyy ja stressaantuu. Tänään hän sanoi, että sä kyselet koko ajan! Mutta jotenkin olen huolissani jatkuvasti. Se on tosi tosi kuluttavaa, mietin tuossa että eipä ole ollut nyt johonkin aikaan hetkeä, jolloin en olisi ollut huolissani jostain, hänestä tai vauvasta tai molemmista.



No, on se kuitenkin pitkälti oma asiani, ei hän suoraan anna aihetta huoleen. siis nimenomaan -saahan sitä ihminen hermostua sen olematta sen vakavampi asia. Olen silti huolehtivainen tyyppi taas itse, ja koen sitten syyllisyyttä jos itse väsyn tai en tee kaikkea.

te sitten vain vuositolkulla odottaneet, että mies yhtenä yönä muuttaa koko persoonallisuutensa aivan toisenlaiseksi, vai miksi olette vielä heidän kanssaan? Miksette menneet yhteen jonkun aivan päinvastaisen kanssa?

Jotkut meistä sattuvat ihastumaan ja rakastumaan, ja perustamaan perheen sellaisen ihmisen kanssa, jota rakastavat. Usein myös näillä niin ihanilla ja rakastetuilla puolisoilla on huonot puolensa, eivätkä he ole täydellisiä. Minä en ainakaan ole perustanut perhettä ihan vain perheen perustamisen ilosta ja varta vasten tätä tarkoitusta varten etsinyt täydellistä yksilöä puolisokseni, vaan siksi, että olen löytänyt miehen, jota rakastan, ja joka ainakin sanoo rakastavansa minua, ja perheen perustaminen hänen kanssaan on tuntunut luonnolliselta.

En odota, että mieheni muuttaisi persoonallisuutensa yhdessä yössä. Toivon, että hän oppisi sanomaan mielipiteensä ja keskustelemaan asioista kanssani, että hän jonakin kauniina päivänä myös sanoisi mulle vastaan eikä aina myötäilisi minua. Tästä asiasta on puhuttu, pääsääntöisesti pariterapeutin johdolla - koska minusta tämä on ongelmallista ja haluaisin tilanteeseen muutoksen. Mies itse sanoo tekevänsä parhaansa, mutta se on hänelle kovin vaikeaa. Myönnän, etten ole paras ihminen tukemaan häntä tässä asiassa, en jaksa päivästä toiseen tuntikauseja houkutella ja rohkaista häntä sanomaan mielipidettään jostakin asiasta. Toisaalta tiedän, että mun oma toimintani, eli kun vaan teen päätökset vaatimatta häneltä osallistumista niihin, osaltaan vaikuttaa tilanteeseen huonosti. Ehkä mies itse on jo niin tottunut tähän, ettei osaa toimia toisin.

Siitä huolimatta en katso, että tämä olisi hyvä syy erottaa lapset isästään, rikkoa perhe ja ruveta pilkkomaan huonekaluja. Onhan tämä ärsyttävää, mutta kuten sanoin, täydellinen en ole minäkään. Ja kuvittele, vaikka minua miten ärsyttääkin mieheni käytös ja toiminta, minä ihan oikeasti rakastan häntä.

Hei, minulla on sama ongelma kuin aloittajalla.

Tuntuu, etten saa mistään suuttua, ettei siitä seuraa aivan äärimmäistä varovaisuutta.

Ongelmia aiheuttaneet asiat ovat liittyneet suurimmaksi osaksi huomiotta jättämiseen ja äärimmäinen varovaisuus on ilmennyt välttelynä, puhumattomuutena, aitojen tunteiden piilottamisena, negatiivisina odotuksina, jne., jotka vain pahentavat ongelmaa. 

Kun yritän kysyä, mitä voisin tehdä tilanteen muuttamiseksi, vastaus on "en tiedä". Kun kysyn, pelkääkö hän minua, vastaus on "ei". Kun kysyn, miksi hän käyttyy joidenkin asioiden kohdalla niin kummallisesti, (minun mielestäni pelokkaasti), hän sanoo, että odottaa ongelmia. Kun kysyn, mitä ongelmia ja mitä minä voisin tehdä, on vastaus "en tiedä mitä ongelmia, etkä voi tehdä mitään". 

Koen, että omat keinoni tilanteen muuttamiseksi on käytetty.

Up

Terapia?

Kuka vittu näitä vanhoja ketjuja koko ajan nostelee?