Lue keskustelun säännöt.
Te fiksut naiset, jotka ymmärrätte, että naiset ja miehet on erilaisia.
27.12.2009 |
aina silloin tällöin täällä kirjoittaa jotkut fiksut naiset siitä, että naiset ja miehet on erilaisia ja pitää hyväksyä se, että esim miehen kanssa ei voi keskustella samalla tavalla kuin naisystävien kanssa jne.
Olen tässä joulunaikana miettinyt sitä, että otan uuden asenteen miestäni kohtaan. Hyväksyisin sen tosiasian, että olemme erillisiä yksilöitä. Minä olen se, joka järjestän kaikki tapahtumat ja menot, minä hoidan käytännön asiat (lasten vaatteet, joululahjat, ruokien suunnittelun jne), minä pidän yhteydet sukulaisiin ja sovin vierailut, minä laitat itseni nätiksi jne ja hän ei tee näin, hän ei edes huomaa minun tekevän näitä, mutta en enää odotakaan sitä. Hyväksyn sen, että hän on erilainen. Hyväksyn sen, että hän on perheemme henkinen turva.
No, jos onnituisin tuossa, niin voisinko kuitenkin tuntea intohimoa häntä kohtaan, vai johtaako tällainen väistämättä kaverilliseen suhteeseen? Jossa mikään ei ärsytä, kun hyväksymme toisemme erilaisuuden? Mutta mikään ei herätä myös vahvoja tunteita toiseen suuntaan?
Kommentit (3)
Minä olen tällä hetkellä ns. erillisvaiheessa ja vaikka koen uudenlaista vapautta itsestäni, lapsellisen miehen kanssa seurustelu ei enää nappaa. On aika ikävä huomata, että kotitöitä olisi selkeästi vähemmän jos "tuo yksi" hoitaisi edes ne KAKSI kotityötään (tiskikoneen täyttö+roskien vienti) kunnolla, mutta ei! Samoin omien tavaroiden jättäminen sopimattomille paikoille (k-18 jutut olkkariin jne.) ärsyttää ja vielä enemmän minut saa hermoheikoksi se tosiasia, että mies ei edes tahdo muuttua! Hänestä on kuulemma ihan ok ettei "kehity ihmisenä tippaakaan (kuten minä sen kärkkäästi kerran muotoilin)", on ja möllöttää vaan. Kunnianhimon puute ei minua häiritse, vaan lähinnä tuo saamattomuus. Nykyään on vaikea ottaa vakavasti ihmistä, joka ei näe omissa toimissaan mitään vikaa ja kokee oikeudekseen "tehdä asiat omassa tahdissaan". Olen kysynyt että millä oikeudella hän antaa muiden odottaa, huolestua hänestä jne. mutta aina vaan vetoaa tuohon ettei edes tahdo muuttua. Huokaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mihin se intohimo häviäisi hyväksymisen tieltä? Sehän vain lisääntyy kun ei tartte koko ajan kahnata pikkuasioista?
monissa asioissa, mutta ei se ole mikään tekosyy jommalle kummalle luistaa yhteisestä vastuusta. Jos toinen ei tee kotona mitään ja vain lusmuaa, niin ei sitä pidä haarovälin varustuksella selittää. Kyse on enemmänkin luonteesta ja kotikasvatuksesta. Harmillisen monet miehet on kasvatettu jo lapsuudenkodissaan siihen, että naiset tekevät kaiken. Se ei ole biologiaa!
Minä en olisi kovinkaan monessa asiassa valmis antamaan periksi sukupuoleen vetoamalla. Luonteeseen voi vedota jo hieman useammin: toiset ovat pedantteja, toiset suurpiirteisiä jne, ja silloin on pakko löytää kompromisseja. Kodissa ja parisuhteessa pitäisi löytää kaikkeen sellainen järjestely, joka tyydyttää molempia osapuolia edes joten kuten.
Älä ap anna liikaa periksi ajattelemalla, että sellaisia ne miehet ovat. Pahimmassa tapauksessa sinusta sukeutuu katkeroitunut marttyyrimummo, joka on passannut miestään koko elämänsä saamatta vastakaikua tai kiitosta. Koettakaa sopia noissa käytännön asioissa, kuka hoitaa mitäkin - ja sitten kanssa hölläät niissä asioissa, jotka on sovittu miehesi vastuulle.