Onko teillä henkisesti "kuluttavia" ystäviä?

ei vuosienkaan sairastamisen jälkeen ole saanut lääkitystään kohdalleen. Ei osaa iloita mistään eikä ole enää kivaa seuraa edes maanisessa vaiheessa. Aina nähdessämme jauhaa vain omaa surkeaa elämäänsä ja vierailun päätteeksi ole ihan puhki ja tunnen itsenikin masentuneeksi. Menee aina pari kuukautta, ennen kuin olen taas "valmis" tapaamaan hänet uudelleen.

Alkoholisoituva ystävä, johon suhde alkoi lopulta olla niin vinksahtanut ja arvaamaton, että oli pakko ottaa etäisyyttä. Huomasin sitten, että en kaivannut nykyisenlaista suhdetta enää pätkääkään (sitä kauan sitten ollutta läheistä ystävyyttämme kylläkin!) ja luovuin pitämästä yhteyttä. Monen yhteisen ystävämme menetys tuli ikävä kyllä kaupan päälle.

Tuommoinen ap:n kuvaama löytyy täältäkin. Se vielä, että tämä on vetässy hatusta semmosen kuvitelman, että olisi joku unelmien täyttymys mun miehelle. Kun nähdän, tekee kaikin tavoin selväksi, että minä en osaa hoitaa lapsiani, kotiani, itseäni, parisuhdettamme. HÄN tekee kaiken täydellisesti, HÄN osaa kasvattaa lapsensa juuri oikealla tavalla, HÄN osaa tehdä lapsilleen tervettä ja ravitsevaa ruokaa, HÄN pitää itsensä kunnossa, terveenä ja nättinä. HÄN sisutaa niin, ja HÄN sisustaa näin ja plaa plaa plaa.



Katsoo mua todella halveksivasti aina ja keikistelee ja keimailee miehelleni....



Ei jaksa sitä täydellisyyttä. Ei.

vievä. Syyllistää, kaataa pahan olon muiden niskaan yms. Jos ei pidä yhteyttä häneen, saa kuulla olevansa ilkeä ja tunteeton ihminen, joka ei auta äitiään. Vaikeaa. Onneksi ystävänä ei ole moista.

Tapasin viime viikolla. Menetin viikoksi yöuneni.

kuin vain sen verran että lapsensa tulevat meille yökyläilemään. Hän on hyvin sairas ja menettänyt siksi kaikki tervepäiset ystävät. Tavallaan tuntuu ihan kamalalta, ettei kukaan terve jaksa häntä, mutta tavallaan se on hyvin luonnollista. Yritin 10 vuotta, mutta en enää jaksa.

siis todella kuluttava yksilö. Ja välit olen onnistunut pitämään jo pitkään hyvinkin väljinä. ei vaan jaksa kiinostaa.

sekä hyvät että huonot puolet.



Toisaalta sukulaisesta ei pääse kokonaan eroon, mutta toisaalta sukulaiselle voi myös sanoa suorempaan kuin täysin ulkopuoliselle. Eikä tarvitse teeskennellä että ollaan kavereita, kun ollaan jo valmiiksi sukulaisia.



Tuollaisilla ihmisillä on usein se harhakuvitelma että heidän pikku piikkinsä ja omanhännännostamisensa ovat vain nokkeluutta ja ihanaa suorapuheisuutta. Luulevat etteivät kuulijat tajua niitä dissauksia (kun tietenkin ovat vähän yksinkertaisempia kuin puhuja itse), ja etteivät ne huomaa itsekehua vaan vain näkevät kehuskelijan elämän tosi kadehdittavana.



Mä ehdottaisin jompaakumpaa näistä:



1) Sano sille silloin kun se on oikein vauhdissa kehumassa itseään ja vähättelemässä sinua että "voi vitsi, sä et todellakaan pidä mua missään arvossa kun olet sitä mieltä että minä teen kaiken huonommin kuin sinä". Odota vastausta. Se on todennäköisesti häkeltynyt "ei, enhän, mähän arvostan sua tosi paljon", kun puhuja ensi kerran tajuaa ettei se jorina mennytkään sinulle täydestä.



2) Älä tee mitään mutta lakkaa ottamasta paineita. Näin olen tehnyt mm. anoppini kanssa. Ei siitä eroonkaan pääse, ja itse vain itseäni kiusaan jos jään miettimään sitä kuinka paljon se inhoaakin minun kaltaisiani ihmisiä. Nykyään en yritäkään puhua anopin kanssa muuta kuin peruskohteliaisuudet (hei, kiitos, voinko jotenkin auttaa jne.) ja lopetan keskustelun lyhyeen jos se aloittaa jostain aiheesta jonka tarkoitus on saada mut tuntemaan oloni kurjaksi (...kyllä ne uranaiset ovat niin itsekkäitä blääblää... - Mmm. Pitäisiköhän laittaa sauna lämpiämään, mä voin mennä! jne.)