Ystäväni ei pysty keskittymään muuhun kuin lapsiinsa..

Itselläni vasta esikoinen tulossa, ja jännityksellä odotan että millainen minusta tulee sen jälkeen...



Minusta ainakin tuntuu, että kaikki ystäväni, jotka ovat saaneet lapsia, ovat "palanneet" normaaliin maailmaan vasta kun nuorin on ehkä 3-vuotias. Eli toivoa on. Sitä ennen se elämä kai väistämättä pyörii lasten ympärillä - toisilla enemmin ja toisilla vähemmin.



Tunnen myös tuollaisia esimerkkisi tapaisia vanhempia, jotka eivät anna lapsen olla hetkeäkään yksin. Ja miehen veli on ehkä maailman pahin läsyttäjä, ei onneksi aikuisille mutta omalle lapselleen, joka on jo sentään kohta sen 3 vuotta. Kai sen ikäinen ymmärtää ihan normaaliakin puhetta?

Haluan kertoa vielä, että arvostan perhekeskeisyyttä ja ymmärrän kyllä lapsen tuomat muutokset perheessä, mutta jotenkin tässä tapauksessa ei enää liikuta "normaalin" rajoissa.

ihan liian vähän ihmiset muutenkin keskittyy pikkulapsiinsa joten en viitsisi moisesta haukkua. Ja toisille se vanhemmuus kolahtaa niin täysillä joksikin aikaa ettei yksinkertaisesti kiinnosta enää muu "aikuinen" toiminta.



Minusta lapset ovat kyllä kiinostavampi puheenaihe kuin autot tai työ.

Tunnemme selvästi aivan erilaisia pikkulasten vanhempia. Itse en tunne ketään, joka ei keskittyisi pikkulapsiinsa riittävästi.

Enkä usko, että lapsettomalle miehelle (siis oletan, että ap:lla ei lapsia?) ovat autot huomattavasti mielenkiintoisempi keskustelunaihe kuin lapset. Toisaalta mikä tahansa keskustelun aihe käy tylsäksi, jos toinen osapuoli ei voi keskustella mistään muusta.

nro 2

ihan liian vähän ihmiset muutenkin keskittyy pikkulapsiinsa joten en viitsisi moisesta haukkua. Ja toisille se vanhemmuus kolahtaa niin täysillä joksikin aikaa ettei yksinkertaisesti kiinnosta enää muu "aikuinen" toiminta. Minusta lapset ovat kyllä kiinostavampi puheenaihe kuin autot tai työ.

Että he saavat toisen lapsen, niin ongelma voi helpottua. Ei minustakaan ole normaalia, että lapsi on kaiken aikaa huomion keskiössä.

Niin tässä perheessä on todella käynyt. Minun mielestäni lapsien huomioiminen ei poissulje sitä, että huomioi edelleen myös muun ympäristön.



Ja kyllä, ap:lla on lapsia ja elää ihan perhekeskeistä elämää itsekin, muistaen kuitenkin esim. isovanhemmat, omat vanhemmat, sisarukset jne. Ja kokee myös rikkautena sen, että omat lapset saavat rakkautta niin monelta suunnalta.



Koen myös rikkautena sen, että lapseni saavat leikkiä toisten lapsien kanssa, leikkien ja pelaten toki itsekin heidän kanssaan. Koen myös tärkeäksi sen, että lapset osaavat keksiä itse tekemistä, eikä aina tarvitse aikuista ohjaamaan toimintaansa.



Koen myös ystävieni asiat edelleen tärkeiksi, poissulkematta sitä, että lapseni on minulle aina etusijalla. Minusta se vain on moukkamaista kutsua ihmisiä kylään ja keskittyä vain omaan lapseen vierailun ajan.



Ap

ja tuollainen ylenmääräinen huolehtiminen lapsesta. Mutta uskon, että se siitä vähenee, kun lapsiperheen arki tulee tutuksi kaikessa karuudessaan... Kun siitä ihanasta pikku hymyilijästä tulee kiljuva ja uhmaava kiukuttelija pitemmäksi aikaa.



Tuo on minusta ennemminkin esikoislasten vanhempien tauti. Tuo on minusta huolestuttavaa kahdesta syystä - miten pitkälle äidin voimat riittävät ja miten käy parisuhteen kun kaikki huomio on koko ajan vain lapsessa.

Lapsiin ehtii keskittyä täpöillä kaiken muun ajan vuorokaudesta/viikosta, joten luulisi, että parin tunnin vierailun aikana malttaisi hetkeksi keskittyä muihinkin ihmisiin ja elämän aiheisiin.



Toki ekan lapsen kanssa moni hiukan "hurahtaa", mutta jos ko. lapsi on jo kaksivuotias, uutuudenviehätyksen luulisi hiukan haalistuneen. Kuinka monta keskustelua vaippamerkeistä tai lapsen uhmaiästä voi käydä?!



Ja mitä tulee lapsen etuun - kyllä aivan lastenpsykiatritkin korostavat, että:

1) lapsi tarvitsee tylsyyttä ja yksinoloakin. Jos aikuinen koko ajan leikittää ja ohjaa lapsen tekemistä, omaehtoinen leikki jää kehittymättä. Samoin mielkuvitus tarvitsee kehittyäkseen sitä, että lapsi saa itse, kaikessa rauhassa keksiä juonia leikilleen. Aikuinen tekee siten karhunpalveluksen lapselle, jos KOKO ajan puuttuu lapsen leikkiin. Yleensä toki näin ei ole, vaan ongelmana saattaa enemmänkin olla se, ettei aikuinen ota leikkiin lainkaan osaa eli ilmaise lapselleen olevansa aidosti hänestä kiinnostunut... mutta toiseenkin ääripäähän voi mennä. Lapsi voi kasvaa riippuvaiseksi aikuisen ohjauksesta ja leikki-ideoinnista.



2) Lapsen on hyvä oppia, että myös aikuinen voi ottaa omaa aikaa ja lapsi ei ole maailman keskipiste kaiken aikaa. Jos lapsi saa ohjata koko muun perheen elämää, miten hän sopeutuu ryhmään, eli esim. tarhaan tai koululuokkaan? Siellähän hänen pitää osata antaa muillekin suunvuoro ja tilaa toimia itsenäisesti.

Kyllä meilläkin mies puhuu lapsista ja rakastaa heitä yli kaiken, mutta pystyy edelleen puhumaan muustakin.



Olisi se ollut kamalaa jos mieheni olisi puhunut pelkistä lapsista, silloin kun tämä perhe oli vielä lapseton, ei varmaan olisi lapsettomalla miehellä ymmärrys riittänyt.. =)



Ja toki jokainen taaplaa tyylillään, mutta harmittaa kovasti, kun pariskunta oli ennen niin läheinen ja meillä oli todella mukavaa yhdessä. Toivoin, että voisimme myös perheinä jakaa aikaamme, mutta mahdottomalta tuntuu.

siis lapselle, joka aloittaa koulun syksyllä. Mulla on yksi kaveri, joka lässyttää 6-vuotiaalle tytölleen kuin pikkuvauvalle. Kyllähän lapselle voi hellästi puhua ilman, että se on pelkkää lässytystä. Itse ainakin puhun ihan normaalisti omalle 6-vuotiaalleni.

Itse ihmettelen myös suuresti näitä jotka muuttuvat radikaalisti lapsien myötä. Useimmiten muuttumisen kohteena on nainen joka lapsen myötä kadottaa elämästänsä kaiken muun kuin äitiydensä. En yhtään ihmettele että eroja tulee usein siinä vaiheessa kun lapsi on n. vuoden ikäinen. Mielestäni se on ymmärettävää että mies saattaa pelästyä sitä kun oma ihana kumppani muuttuukin vain lasta paapovaksi äitihahmoksi. Naiseksi joka ei voi olla nainen sen lisäksi että on myös äiti.



En myöskään kiellä sitä etteikö lapsi muuttaisi asioita ja ihmisiä. On ihanaa nähdä kuinka lapset muuttavat usein vanhempiensa arvomaailmaa pehmeämmäksi ja perhekeskeisemmäksi. Minä kuitenkin uskon että sitä voi olla vanhemmuuden lisäksi myös "tavallinen ihminen". Mutta niin kuin joku jo aiemmin kirjoitti niin yleensähän tuo yliaktiivinen perhevaihe menee ohi kun lapsi varttuu.

Mun mielestä ei tee ollenkaan hyvää lapselle että hän on aina ja kaikkialla vanhem,piensa huomion keskipiste.



Kyllä me kyläilytilanteissa pyritään siihen, että lapset viihtyisi ilman aikuisiakin ja että saisi aikuisten kanssa kuulumisia vaihdettua.

Ennen sentään esikoisen uniajat olivat aikuisten aikaa, jolloin tosin puhuttiin vain lapsista ja vanhemmuudesta jne..



Nyt aina on toinen hereillä ja saa tällöin jakamattoman huomion. (pienemmän kohdalla toki ymmärrän, että tarpeisiin on toki vastattava nopeammin).



Hänkin viihtyy hyvin lattialla itsekseen, mutta siinä me kaikki ringissä sitten ihaillaan tätä lasta ja äiti ei pysty keskittymään muuhun, kun lapsen ilmeisiin..



Jos otan vauvan syliin, saan pitää häntä max. 5 minuuttia, kun äiti jo haluaa pikkuisen itselleen, samoin mummojen ja muiden kohdalla, lapsi haetaan pian sylistä pois. Tämä harmittaa varsinkin mummoa kovin..

Itse olen aika lailla samanlainen kuin kuvaamasi äiti (tosin mulla vasta 1 lapsi 10 kk). Koin aiemmin ja koen vieläkin jossain määrin että vieraiden kanssa seurusteluun käytetty aika on lapselta pois ja halusin/haluan olla koko ajan tai suurimman osan ajasta lapsen kanssa vuorovaikutuksessa. Ymmärsin että tämä on epäkohteliasta, mutta en voinut tunteilleni mitään (ja olen ihan normaali ihminen, en mielenterveysongelmainen tms. Tämä on se tapa jolla haluan hoitaa lapseni). Koin joskus suurtakin ahdistusta vierailujen aikana/jälkeen, kun tuntui että lapsi oli jäänyt liian vähälle. Mieheni on samanlainen. Meille molemmille lapsi on jotenkin niin ihmeellinen (siis varmasti teillekin, mutta me nyt vaan ollaan tällaisia).



Ratkaisin asian sillä, että vähensin vierailuja ja menoja radikaalisti ja keskityin rauhassa lapseeni. Nyt voin jo antaa hänen leikkiä jonkin aikaa yksin :-)



2-vuotiaan kohdalla tuo on kyllä jo liioittelua, mutta voin ymmärtää tuota äitiä. Tunteilleen ei vain voi mitään, ja ehkä ei kannata mitään terapiaakaan lähteä hakemaan siihen, että haluaa olla "liikaa" lapsensa kanssa. Varmaan muutaman vuoden kuluttua tilanne on jo toinen?

Aina kun näen/puhun puhelimessa isäni siskon kanssa minua alkaa oksettaa. Tätini ihan tosissaan puhuu minulle kuin 5-vuotiaalle, näin:



"No mitä te meidän pikku XXX puuhaa nykyään? Tuija-täti niin kovatti haluaiti tietää. Ompat te pikku XXX katvanut jo noin itokti ja vahvakti. Tui-tui." (kuvitelkaa tähän se teennäinen ja ällöttävä äänensävy, jolla idiootit puhuu lapsille)



Olen 38-vuotias. Siis miksi se puhuu minulle noin?? Kaikille muille tuo tätini puhuu ihan normaalisti. Ihan kuin hän ei oikeasti ymmärtäisi, että 33 vuodessa minä todellakin olen vanhentunut 33 vuotta. En siis ole enää viisivuotias.



Onkohan tädilläni joku aivovaurio?



Viestini oli OT, pahoittelut siitä.



P.S. Sanoin kerran tädilleni, että "Puhu minulle normaalisti". Hän katsoi minua kummastuneen näköisenä, nauroi ja jatkoi sössöttämistä.









Ja miehen veli on ehkä maailman pahin läsyttäjä, ei onneksi aikuisille mutta omalle lapselleen, joka on jo sentään kohta sen 3 vuotta. Kai sen ikäinen ymmärtää ihan normaaliakin puhetta?

[/quote]