Mitä jos lapsi ei tunnu omalta?

Kyllä, lapseni ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Esikoinen on tullut minuun, kakkonen taas on luonteeltaan ihan erilainen kuin minä. Todella helppo lapsi, siitä ei ole ongelmaa.



Ehkä tähän tunteeseeni vaikuttaa moni asia, eikä ole yhtä ainoaa syytä. Uskon ajan auttavan, sillä kuitenkin hoidan lastani koko ajan ja se auttaa..

Vanhempi lapsistani ei tunnu omalta, vaikka kuinka yritän. Sanon päivittäin lapselle rakastavani häntä ja koitan tehdä extra kivoja juttuja hänen kanssaan, kun olen niin häpeissäni.

Minulla oli rankka synnytys, voisiko johtua siitä. Olen ollut myös hieman alakuloinen viime aikoina, eli voisi olla jotain masennustakin, ehkä.



Lapsi myös perinyt hyvin voimakkaasti miehen suvun piirteitä, eikä ole mitenkään minun näköinen. Esikoisemme on taas kuin kopio minusta ja hän tuntuu omalta, olisiko tässäkin selitys.

geenit ja masennus vaikuttavat. Ja eihän kaikkien ihmisten kanssa synkkaa yhtä hyvin. Yrität olla hyvä äiti ja se kyllä riittää. Ota löysin rantein ;) Varmasti rakastat silti lastasi.

Minä kyllä pussailen ja halailen lastani, mutta mitään tunteita hän ei minussa herätä. Ehkäpä se tunne joskus syttyy..

joka ei tunnu omalta. Jos suhtaudut avoimesti ja hyväksyt sen, että suhteenne on vähän problemaattinen (se on muuten aika tavallista), niin saatat vuosien varrella tutustua häneen.



Mutta se vaatii sitä, että hyväksyt, että teillä asuu lapsi, joka on sinulle pikku alien. Se voi olla, että isänsä kanssa hänellä on enemmän yhteistä. Tai ehkä hän tulee luonteeltaan isän sukulaisiin? Oletko puhunut tästä miehesi kanssa?



Kun pääset häpeästä ja syyllisyydestä eroon, niin pääset tutustumaan pikkuiseen omana itsenään.



Oletan siis, että olet nainen ja äiti. En ole lukenut kuin aloituksen.

Vanhempi lapsistani ei tunnu omalta, vaikka kuinka yritän. Sanon päivittäin lapselle rakastavani häntä ja koitan tehdä extra kivoja juttuja hänen kanssaan, kun olen niin häpeissäni.

kyllä lapsikin sen tajuaa, että yrität hyvitellä häntä, vaikka mitään oikeaa syytä ei olekaan. Älä tunteistasi huolta kanna. Kun olet oma itsesi ja suhtaudut lapseesi huolehtivaisesti, niin se riittää. Lopeta pingottaminen niin suhteenne tulee myönteisemmäksi ja saatat oppia rakastamaan lasta ihan uudella tavalla, omana itsenään, vaikkei hän ehkä aivan "omalta" alkaisi tuntuakaan.

Lisäksi lapsilla ikäkaudet vaikuttavat paljon käytökseen ja olemukseen. Ehkä muutaman vuoden päästä suhteenne on jo täysin erilainen.

olen ollut samassa tilanteessa. lapseni syntyi pienenä keskosena ja joutui jäämään sairaalaan kahdeksi kuukaudeksi. kun hän tuli kotiin, tuntui kuin olisin elänyt toisen ihmisen lapsen kanssa. en tuntenut minkäänlaisia äidillisiä tunteita.. osaksi se varmaan johtui masennuksesta ja osaksi siitä ettei oikeen uskaltanut kiintyä lapseen kun ei tiennyt kauanko se elää.. pääsin vauvaperhetyöntekijän avulla tilanteesta yli kun lapseni oli melkein 6kk. tajusin lopettaa stressaamisen aiheesta ja tajusin että tuollainen on aivan yleistä, varsinkin keskosten ja sairaiden lasten äideillä sekä vaikean synnytyksen kokeneilla. jos asia vaivaa se kannattaa ottaa puheeksi jonkun ammattilaisen kanssa.

Unohda tosiaan syyllisyys ja häpeä ja kohtele lasta rakastavasti ja huolehtivasti.



Luulen että tällaisia asioita pohditaan koska elämä on nykyään kovin suunnitelmallista: mietitään, koska niitä lapsia hankintaan, lasketaanko montako pitää olla ja sitten tekemällä tehdään ne lapset. Ajatellaan, että lapset ovat oman persoonan jatke, sisustuselementti omassa perheessä. Toivotaan, että lapset olisivat juuri tietynlaisia, jotta ne sopisivat kokonaisuuteen.



Lisääntyminen on kuitenkin melkoista geenilottoa: katso aikuisia sukulaisiasi, ei saman perheen jäsenillä ole aina kauheasti yhteistä, sillä ominaisuudet voivat olla tosi erilaisia. Tämähän se elämisen rikkaus on.



Vielä pari vuosikymmentä sitten tällaisia ei niin ajateltu: kun mentiin yksin, lapsia alkoi tulla, ja sitten niistä pidettiin huolta. Ei pohdittu liikaa, onko tämä tai tuo lapsi nyt jotenkin maailman läheisin ja ihmeellisin.



Joten älä stressaa ja huolehdi molemmista lapsistasi ja anna heidän olla omia itsejään. Olet varmasti hyvä äiti molemmille.

Rakastan esikoistytärtäni, mutta poikani ei ole minulle yhtä rakas. En ole missään ennen tunnustanut tätä, koska häpeän niin paljon. Tämä on kamalaa, mutta tunnen selvästi suurempaa rakkautta tyttäreeni ja pojan luonne on jotenkin "ärsyttävä".



Huomaan tiuskivani välillä pojalle tosi väsyneesti. Hän on vasta vuoden ja toivon, että kun tulee puheyhteys jne, tilanne muuttuu.

Kiitos viisaista vastauksista. Minulla ei käynyt mielessäkään, että voisin tuntea näin. Odotusaikana rakastin vauvaa ja odotimme innolla tulevaa vauvaa. Odotin rakastuvani tähänkin lapseen samalla tavalla silmittömästi, kuin esikoiseen.



Toinen lapsi on eri sukupuolta (ei tosin epämieluista), joten sekin ehkä vaikuttaa.



Olen ollut asian kanssa sinut ja koittanut ottaa rennosti, mutta ajattelin laittaa aloituksen jos se poikisi samassa tilanteessa olevien kommentteja.

esikoinen on kuin kopio miehestäni. Lapsi tuntui kuitenkin ensisekunnista omalta ja rakkaalta. Toinen lapsi taas on kuin kopio itsestäni ja synnytyskin oli helppo, mutta tunteet ovat alusta asti olleet laimeammat.

Älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan enempää lapsia hankkiko!

Esikoinen muistuttaa siis enemmän sekä luonteessa että ulkonäössä minua, ja toinen lapsi isäänsä. Molemmat ovat poikia, joten syytä ei voi hakea sukupuolesta.

Aluksi minun oli hyvin vaikea ymmärtää toista lastani. Hän tuntui vaativalta, ja näyttikin kovin vieraalta. Toki jos vertasin lapsen isään, niin huomasin, että mistä luonne ja ulkonäkö tulivat, mutta aina vertailua ei heti

tullut tehtyä.

Ajan myötä olen kuitenkin oppinut tuntemaan ja ymmärtämään toistakin lastani paremmin. Hänen oma ihana persoonansa on ikäänkuin avautunut kuin suljettu kirja!

Minulla oli muuten esikoisen kanssa vaikea synnytys, ja toisen lapsen kanssa helpompi. Itse olen ajatellut ihan päinvastoin, että esikoisen kanssa läpikäydyt vaikeudet lähensivät meitä, kun taas toisen kanssa kaikki oli turhankin helppoa. Vaan tiedä tuosta nyt sitten.

Lapsi myös perinyt hyvin voimakkaasti miehen suvun piirteitä, eikä ole mitenkään minun näköinen. Esikoisemme on taas kuin kopio minusta ja hän tuntuu omalta, olisiko tässäkin selitys.

Nyt tyttö on 3v ja alkanut mennä paremmin. Mietin mikä on vikana ja meillä on todennäköisesti niin, että tyttö temperamentiltaan muistuttaa minua: voimakastahtoinen, sosiaalinen, rohkea jne jne. Vanhemman pojan kanssa olemme enemmän vuorovaikutteisessa suhteessa. Kun olen tiedostanut tämän lasteni erilaisuuden ja omat tunteeni, olen todellakin havahtunut siihen, että jokaista lastaan täytyy kasvattaa ja hoivata juuri hänen tarpeidensa ja persoonallisuutensa mukaan. Minä olen se, jonka täytyy oppia. Kun olen oppinut toimimaan eri tavalla tyttöni kanssa, olen oppinut tuntemaan enemmän ilon ja rakkauden hetkiä myös hänen kanssaan.



Ovako ap sinun lapsesi luonteeltaan erilaisia?

Älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan enempää lapsia hankkiko!

taisko se olla kolme, kun tajusin, että olen sittenkin alkanut rakastaa. Mutta edelleen se on muuten mulle ihan mysteeri, miten musta on putkahtanut tuollainen ihminen.



Hassua sinänsä, kolmosen kanssa oli sama oli, mun geeneillä tuollanen luonne, mutta häntäpä rakastin heti. Mutta kuitenkin eri lailla kuin esikoista, joka tuntui ensi kertaa tavatessa hyvältä, kadoksissa olleelta rakkaalta.



Mun pointti kai on, että mitä sitä häpeämään, muuten kuin että lapselle itelleen en toittais siitä. Rakkautta on, tai ei, tai se tulee myöhemmin, tai ei tule. Rakkauksia on erilaisia.

aletaan vaan tuntea sitä rakkautta ettei sun tartte paheksua. Hop! jo rakastetaan.

Kamalaa, saattekin tuntea syyllisyyttä.Älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan enempää lapsia hankkiko!

vaihtunut sairaalassa tai vaihdettu

synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 2.lapsi oli 1 v 8kk puhuin asiasta ääneen tutulleni(ammatiltaan terapeutti) ja törmäsin sitten sattumalta synn.jälk.masennuksesta kertovaan tarinaan. Tajusin tilani.

Suhteeni 2.lapseen oli jäänyt ihan "etäiseksi" ja aloin tehdä työtä sen eteen. Nyt rakastan molempia lapsiani samalla tavalla (2. lapsellani ikää 2v5kk) intensiivisesti ja olen tosi vihainen että en aiemmin tajunnut masennustani ja saanut apua ja siksi "menetin" toisen lapsemme varhaislapsuuden lähes kokonaan. Pelkään myös mitä traumoja masennukseni on jättänyt nuorimmaiseeni.