Välillä elämä sentään hymyilee hiukan,

olen jo vähän aikaa ollut alakuloinen ja sitä mieltä ettei tästä elämästä tule mitään yksinhuoltajana. Kesälomakin alkaa vasta kun lapset lähtevät kouluun eli saan kökötää kotona odottamassa lapsia koulusta.



Tuntuu että ystävätkin on hävinneet maailman tuuliin, kukaan ei ole edes soittanut juhannuksen jälkeen.



Aamulla kuitenkin soitti yksi ystävä ja ehdotti pikkumatkaa loman ekaksi viikonlopuksi kun lapset ovat isällään. Iltapäivällä mahdollinen miesystävä lähetti ihanan viestin, vähän myöhemmin toinen mies, pojan kummisetä siis ystävämies pyysi perjantaina iltapalalle, äsken soitti eräs ystävä ja ehdotti huomiselle vapaapäivälle retkeä saaristoon.



Kummasti mieli virkistyi, minulla taitaa sittenkin olla ystäviä.