Lue keskustelun säännöt.
Elääkö vaiko kuolla?
15.07.2009 |
Olen miettinyt kuolemaa paljon viime aikoina. Osasyy voi olla krooninen masennukseni mutta taustalla on myös kyvyttömyys elää läheskään "normaalisti". Sairastan vaikean lapsuuden takia mm. persoonallisuushäiriötä ja olen jäänyt henkisesti jonnekin teini-ikäisen tasolle muutenkin. En osaa elää hetkessä, ainakaan tässä hetkessä- pelkään tulevaisuutta joka ikinen päivä kun taas menneisyys ei "elä"; en esim. muista mitään mikä tapahtui kuukausi sitten (osa sairaudenkuvaa). Tavallinen arki on vaikeaa vaikka siitä selviänkin käytännön tasolla erinomaisesti.
Tilanne on nyt se että minä ja pitkäaikainen avomieheni olemme ajautuneet tilanteeseen jossa emme tule enää kunnolla toimeen. Joka ikinen päivä on riitelyä typeristä asioista (mm. erilaiset siisteyskäsitykset, rahan käyttäminen, lapsen hoito) ja minä olen yksin mielipiteideni kanssa. Olen yrittänyt pitää edes kulisseja pystyssä siinä missä mieheni taas rakastaa minua vielä intohimoisesti. Minä en rakasta häntä, ainakaan muuten kuin kaverina. Olen pettynyt häneen ja sekin on osa tätä häiriötäni (odotan siis ihmisiltä liikaa ja sitten petyn).
Ongelmaksi on muodostunut erityisesti ajatukseni lapseni suhteen. Hän on minulle rakas mutten pysty huolehtimaan hänestä yksin ollenkaan. En vietä aikaa hänen kanssaan muuten kun leikkien, hellien, ruokkien...mieheni vaihtaa vaipat, vie lasta ulos, hoitaa rutiinit. Tekee kaiken tuon tunnollisesti mutten osaa tyytyä siihen. Alan riehumaan heti jos mies ei lähdekään kahdesti päivässä ulos kuten olin luullut, en myöskään kestä sitä kun hän ei korjaa jälkiään. Lapsen jäljet korjaan mielelläni enkä ajattele hänestä rumasti. Kuitenkin...olen pohtinut että eikö noiden kahden elämä olisi paljon helpompaa ilman minua? Tällä hetkellä ainoa tehtäväni on elättää meitä (perinnöllä, töissä en käy) ja sekin "tehtävä" on melkoisen mitätön. En tee muuta kuin istu netissä, käy kaupassa ja maksa laskut.
Mikä siinä olisi niin pahaa jos kuolisin? En keksi montakaan asiaa. Lapsi on vasta täyttämässä 2 eli hän ei edes muistaisi minua kunnolla. Tahtoisin että hänen ei tarvitsisi nähdä minua itkemässä, riitelemässä, huutamassa. Kuitenkaan en pysty muuttamaan käytöstäni, raivo ja epätoivo tulee liian suurena vastaan...lääkitystähän tähän häiriöön ei ole vielä keksitty. Ne lääkkeet joita olen kokeillut, auttavat kyllä vähän tasaamaan fiilistäni mutta niitä käyttäessä minusta tulee ns. zombie.
Kiitos että sain kirjoittaa huonosti jäsennetyn tekstini.
Kommentit (10)
Luin kirjoitukseni ja huomasin miten ahdistuneelta vaikututit. Minulle tuli mieleen, että mahtaisiko sinulle auttaa terapia? Jos mainitset itsemurha-ajatuksistasi, luulisi terapian irtoavan.
Ymmärrän, että masentuneena itsemrha tuntuu helpoimmalta ja jopa järkevimmältäkin ratkaisulta. Uskon, että olet kaikesta huolimatta lapsellesi, miehellesi ja muille läheisillesi kovin tärkeä ihminen. Jättäisit taaksesi syyllisyyden, surun ja yksinäisyyden, jota muut jäävät potemaan. Sinun vastuullasi on hakeutua parempaan hoitoon ja pyytää tukea.
Tiedä myös, että Jumala, joka on Sinutkin luonut, rakastaa sinua pohjattomasti. Hän ei halua sinun tekeväsi itsellesi mitään pahaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
täällä käydessäni mainostan tuota linkkiä jos sattuu eteen joku epätoivoinen. Mutta tuon kaverin jutut oikeasti toimii. Olen itse siitä elävä esimerkki enkä olisi voinut kuvitella miten erilaiseksi elämäni on muuttunut niinä noin kahtena vuotena kun olen toiminut tekstien ohjeiden mukaan. Mikään pikafiksihän tuo ei ole.
Vaikutti niin mielenkiintoiselta!
koskaan löytänyt vastaavia tekstejä, joissa kädestä pitäen neuvotaan mitä tehdä. Joku Tommy Hellsten virtahepoineen ja monet muut puhuvat tismalleen samoista asioista, mutta niin yleisellä tasolla, ettei siitä ole juurikaan hyötyä.
Terapiasta sen verran, että persoonllisuushäiriöissä terapia ei usein oikein toimi, enkä viitsi selittää tässä miksi, taas kerran omasta kokemuksesta. Kuitenkin suosittelen jonkinlaista keskusteluapua taustatueksi.
elää? Miikä meitä pitää tässä elämässä? -jokin odottamaton onni? Olen tuota onnea odottanut jo 45 vuotta ja tehnyt kaikkeni sen löytämiseksi. Minä en ainakaan jaksa enää yrittää. Toisille meistä on suotu elämän nautinnon edellytykset, mutta ei kaikille. Te jotka ette tiedä elämästä muuta kuin sen ruusuisen puolen älkää kommentoiko. Minulla ei ole syytä jatkaa:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sekamuotoinen skitsoaffektiivinen mielialahäiriö. vaikee lääkittävä, mutta kyllä se vihdoin taitaa olla löydetty. 2001 aloitettiin mun lääkitseminen. ja diagnoosiin päästiin muutaman vuoden päästä tuosta aloituksesta.
itsellä oli aikanaan pahasti itsetuhoisuutta ja osastolla on vietetty paljon aikaa.
nyt olen ollut terapiassa pari vuotta ja kyllä se halpottaa, että voi tuntojaan purkaa. uskoisin kyllä, että moniin psyykkisiin sairauksiin auttaa terapia jollain tasolla, juuri siksi, että siellä voi purkaa luottamuksellisest pahaa oloa ja ahdistusta.
-jokin odottamaton onni? Olen tuota onnea odottanut jo 45 vuotta ja tehnyt kaikkeni sen löytämiseksi.
Olen siis tuo joka suositteli tuota linkkiä. Elämäntilanteeni ei ole mitenkään erityisen helppo tällä hetkellä perinteisillä mittareilla, mutta pärjään ihan hyvin, koska tasapaino tulee sisältä, itsestä. Ei mistään ulkopuolelta tai ulkopuolisesta onnenpotkusta/ihmisestä/elämäntilanteesta. Muistan vielä sen päivän, kun rupesin tuntemaan että minään on rakentumassa jonkinlainen rauhallinen keskus, kantava maa sen aikaisemman hetteikön tilalle. Sellaista eivät ulkoiset elämäntilanteet hetkauta. Ei minulla ollut sairastaessani tietoa siitä, että minulta sellainen puuttui enkä olisi sitä voinut kuvitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä yksi kohta joka antoi minulle toivoa:
"Useat terapeutit ovat nykyään myös sitä mieltä, että esimerkiksi dissosiatiivinen identiteettihäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja paniikkihäiriö eivät ole mielen häiriöitä. Ne ovat terveen mielen reaktioita vahingolliseen ympäristöön. Ne eivät ole osoitus häiriintyneestä mielestä, vaan terveestä, muuttumiskykyisestä ja sopeutumiskykyisestä mielestä. Se, että mielemme reagoi aikanaan tuolla tavalla, oli selviytymisen edellytys. Nuo selviytymiskeinot olivat meille joskus tarpeen - ja tälle on hyvä syy niissä olosuhteissa, joissa me elimme."
Tuli olo kuin olisin vapautunut edes yhdestä "kahleesta" tätä lukiessani. Kiitos, kiitos, kiitos...
Ap
Tässä yksi kohta joka antoi minulle toivoa: "Useat terapeutit ovat nykyään myös sitä mieltä, että esimerkiksi dissosiatiivinen identiteettihäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja paniikkihäiriö eivät ole mielen häiriöitä. Ne ovat terveen mielen reaktioita vahingolliseen ympäristöön. Ne eivät ole osoitus häiriintyneestä mielestä, vaan terveestä, muuttumiskykyisestä ja sopeutumiskykyisestä mielestä. Se, että mielemme reagoi aikanaan tuolla tavalla, oli selviytymisen edellytys. Nuo selviytymiskeinot olivat meille joskus tarpeen - ja tälle on hyvä syy niissä olosuhteissa, joissa me elimme." Tuli olo kuin olisin vapautunut edes yhdestä "kahleesta" tätä lukiessani. Kiitos, kiitos, kiitos... Ap
Paranemisen prosessissa tämän rupeaa tajuamaan itsekin. Siis että miten oma mieli on koko ajan ollut oikeassa, tehnyt oikeita asioita, yrittänyt saada sisäiset ristiriidat ratkaistua. Mieli toimii tarkoituksenmukaisesti kun se pukkaa ulos ahdistusta ja masennusta! Se ei poista sitä tosiasiaa, että ahdistus ja masennus ovat rankkoja asioita kokea, mutta niitä oppii lopulta arvostamaan. Niillä on tehtävä, ja niissä on järkeä.
Yritä ymmärtää, ja jos tuntuu aluksi siltä ettei mene jakeluun, älä luovuta.
http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/muistaminen.html
Toimii persoonallisuushäiriöön ja kirjoittaja on itse persoonallisuushäiriöstä parantunut. Tiedän omasta kokemuksesta. Suosittelen lämpimästi! Sain uuden elämän.
Ja mitä tulee tehtävääsi, se että elätät perheesi perinnölläsi ei ole mitään mitätöntä vaan aivan loistavaa! Sulla on tässä mielessä asiat hyvin, kun ei tarvi pelätä toimeentulon puolesta! Suuri osa persoonallisuushäiriöisistä on syrjäytyneitä ja yhteiskunnan ulkopuolella.