Lue keskustelun säännöt.
Päiväkotiongelmia - avuttomana ujon 3-vuotiaan kanssa
24.02.2008 |
Aloitin työt helmikuun alussa ja tuntuu siltä, että täytyykö tässä palata takaisin kotiin.. Kolmevuotias esikoiseni ja yksivuotias kuopukseni aloittivat läheisessä päiväkodissa neljäntoista lapsen ryhmässä. Ryhmässä 1-3 vuotiaita ja kolme tätiä. Lasteni " omahoitaja" on oikein mukava.
No yksivuotias on sopeutunut ihan hienosti alkuvaikeuksien jälkeen, mutta kolmevuotias tyttöni ei edelleenkään kolmen viikon jälkeen suostu syömään eikä juomaan! tarhassa yhtään mitään, ei edes maistamaan. Kotona syö kyllä, eikä muuten ole syömisten kanssa koskaan erityisvaikeuksia ollut. Pissaaminen ei myöskään ole onnistunut kuin muutaman kerran, pystyy pidättämään koko päivän ja pissaa sitten kotona tai tarhassakin jos äiti tai isä on paikalla.
Tyttö kyllä tuntuu menevän tarhaan jopa mielellään, joinain aamuina on vähän sanonut vastaan. Ei myöskään ole itkeskellyt aamuisin toisin kuin pikkusisaruksensa tarhaan jätettäessä. Tyttö on temperamentiltaan hirveän ujo ja hitaastilämpiävä ja tarkkailee aina tilannetta ja ihmisiä pitkään. Ei ole vielä ottanut juuri kontaktia muihin lapsiin vain pikkusiskoonsa. Tyttö ei myöskään juuri puhu tarhassa mitään (eikä vastaa kysyttäessä) vaikka kotona puhuu paljon.
Tiedän, että pienempi ryhmä tai perhepäivähoito olisivat olleet sopivampi hoitomuoto, mutta kun muuta ei ole tarjolla ei sitten millään. Kotiinkin jääminen tuntuisi luovuttamiselta ja pakkohan lapsen on joskus oppia sosiaalisemmaksi. Kotona ollessa kyllä kävimme joka viikko vähintään kerran kerhoissa ja jokapäivä leikkipuistoissa. Itse olen ujo ja kärsinyt siitä paljon, toivoisinkin neuvoja miten rohkaista sisäänpäinkääntynyttä lasta avoimemmaksi ja tunteitaan näyttävämmäksi. Kotona olemme yrittäneet kyllä näiden asioiden suhteen kaikkemme, mutta kaikki ideat ja kokemukset olisivat nyt tarpeen!
Kommentit (11)
Mulla on samanikäinen ujo kuopus. Hän aloitti elokuussa kerhon, kolmesti viikossa. Se on hänelle just se katto, mihin tällä hetkellä kykenee. En ikinä olisi saanut häntä päiväkotiin, meno olisi ollut juuri tuollaista kuin teillä nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ensimmäiseen kuukauteen ei suostunut sanomaan sanaakaan. Nyt muutamaa kuukautta myöhemmin on jo kuin vanha tekijä muiden joukossa. Päiväkodin henkilökunta on ollut alusta lähtien erittäin kannustava ja ymmärtäväinen.
Meidän 3-vuotias aloitti hoidossa viime syksynä. Neljä kuukautta meni puhumatta (tosin oli ulkomailla, joten ei osannut oikein kieltäkään). Lapsi ei osallistunut, ei leikkinyt muiden kanssa, ja muutenkin selvästi jännitti monissa tilanteissa.
Minä onneksi pystyin pitämään ensikuukaudet lyhyinä hoitopäivinä (4 h/pvä), sillä lapsi oli hyvin väsynyt hoitopäivien jälkeen. Vähitellen lapsi kuitenkin sopeutui ryhmään, ja nyt hän on siellä kuin kuka muu tahansa. Vieläkin hänellä on tosin jotain estoja, mutta eiköhän niistäkin päästä ajan kanssa.
Anna lapsillesi aikaa sopeutua. 3 viikkoa on vasta erittäin lyhyt jakso tehdä mitään johtopäätöksiä. Ja muista palkitseminen. Jos lapsi jonain päivänä syö/juo/käy pissalla, niin anna siitä tarra kotona. Meillä lapsi ainakin rohkaistui tekemään monia juttuja kun siitä sai sitten palkinnon kotona.
Tsemppiä. Hoidon aloittaminen taitaa olla henkisesti rankempaa sinulle kuin lapsillesi.
Häntä lahjottiin tarroilla reippaasta jäämisestä ja hän pääsi ryhmään jossa ennestään tuttu kaveri (helpotti huomattavasti sopeutumista). Nykyään ei ole enää niin ujo ja harrastuksiinkin on jäänyt ilman ennestään tuttua kaveria.
Vierailija:
Itselläni vähän samantyyppinen ongelma. Olisi kiva kuulla lisää kommentteja ja varsinkin vinkkejä siitä miten tukea tällaista ujoa lasta ja miten saada ne tunteet sieltä esiin (joita selvästi pitää sisällään paljon).
Parhaiten voi käsittääkseni tukea antamalla lapsen olla oma itsensä. Jos koittaa liiaksi " rohkaista" , niin saattaa vahingossa antaa viestin että lapsessa onkin jotain vikana, ja se vie lapsen itseluottamusta. Parasta on varmaan kuunnella ja ottaa tunteet vastaan silloin kun hän itse on valmis näyttämään tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ei voi ihan reilusti sanoa, että joka lapsen paikka ei todellakaan ole päiväkoti.
Jos ei kahden kuukauden päästä vielä syö, niin sitten menette psykologin juttusille. Kotiin palaaminen ei auta asiaa, sama juttu sitten vaan myöhemmin edessä. 5 v. voi olla vielä 100 kertaa vaikeampi tapaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei se ratkaisu ole, että ujot kotiin!
Ja juttele lapsen kanssa asiasta. Meilläkin vähän nuoremman tytön paluu pitkän kesäloman jälkeen takaisin päiväkotiin otti koville, vaikka ryhmä ja tädit säilyivät samana. Vaikka itsellä oli huoli niin päätin etten painosta ja ennen kaikkea etten näytä lapselle omia epäilyksiäni. Vaikka siis aamulla viedessä itselläkin meinas olla suru puserossa juttelin sitkeästi siitä mitä kaikkea mukavaa tyttö pääsee päivän mittaan tekemään ja että ihan varmasti sielläkin tohtii käydä pissalla ja jos ei niin sitten käydään yhdessä kun äiti tulee hakemaan. Muutaman viikon kuluttua alkoi pikkuhiljaa helpottaa ja mukavat tädit huolehtivat että tyttö sai aluksi käydä rauhassa yksinään potalla, ei siis koko ryhmän poukkoillessa pesuhuoneessa ja voi sitä hoitajienkin hehkutusta kun tyttö uskalsi hoidossa tehdä ekat kakat..:) (tosin vieläkin tekee ne mieluummin vasta kotona, omassa rauhassa)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päiväkodin aloittaminen ensin n 2-vuotiaana (oli hoidossa n vuoden ennen kuin jäin taas kotiin) ja sitten uudestaan 5-vuotiaana on ollut haastavaa.
Sanoisin kuten moni muukin täällä, että anna lapselle aikaa sopeutua. Kolme viikkoa voi sinusta tuntua pitkältä mutta ei kerro vielä mitään. Omalla tyttärelleni ryhmään sisäänpääsy vei varmasti ainakin kolme kuukautta.
Puhu tyttäresi hoitajien kanssa ja keskustele siitä, miten te kotona ja he päiväkodissa voisivat pikkuhiljaa kannustaa tytärtäsi syömään ja osallistumaan päiväkodin leikkeihin. Hiljaa hyvä tulee. Lasta ei saa pakottaa, mutta kannustaa voi pienin huomaamattomin tavoin.
Ja muista ennenkaikkea, että tyttäressäsi ei ole MITÄÄN VIKAA. On ihan ok olla alkuun arka. Onhan tämä melkoinen muutos hänen elämässään. Mutta älä anna periksi ainakaan vielä.
Itselläni vähän samantyyppinen ongelma. Olisi kiva kuulla lisää kommentteja ja varsinkin vinkkejä siitä miten tukea tällaista ujoa lasta ja miten saada ne tunteet sieltä esiin (joita selvästi pitää sisällään paljon).