Auttakaa! Tuntuu, että sekoan kohta...ov

Älä nyt loukkaannu tästä, mutta mielestäni sinä vaikutat epävakaalta, ja saatat olla lapsellenne suurempi uhka siksi.



Jos tuntuu, että hihna on vähän löystymässä eron vuoksi tai ihan muuten, niin hankipa ammattimaista keskusteluapua. Lapsenne takia sinun täytyy olla vahva ja luotettava, vaikka suru tietysti kuuluukin elämään. Koeta silti saada ote itsestäsi.

vaikuuttaahan se ero varmasti lapseen, mutta kuinka mahtaa vaikuttaa elämä sellaisessa perheessä, jossa parisuhde ei toimi, riidellään paljon, ilmapiiri on kireä? Millaisen mallin perhe-elämään lapsi saa sellaisesta? ja muista: erolla ja erolla on eronsa = voitte siis erota ns. hyvin tai voitte erota myös huonosti... tsemppiä!!

Ei tarvitse erota, jos ei halua.

ja katsokaa tilannetta uudestaan parin vuoden päästä. Teidän kuvio on niin klassinen ja ikivanha ettei sille edes löydy sanoja.

sitä mennään fiilisten mukaan ja oikein haetaan tukea omille ajatuksille siitä, että omat ja puolison vanhemmat ovat eroneet! älä nyt ainakaan uuteen suhteeseen ala erottuasi, kun taas sun fiilikset muuttuu, niin uutta eroa pukkaa. voi saatan mistä teitä sikiää

Kai sitä kaikki on joskus epävakaina, jos on kriisi. Monesta olemme jo selvinneet mutta nyt tuntuu ylitsepääsemättömältä. Nimenomaan eroaisimme asiallisissa väleissä emmekä inhoa toisiamme.

ymmärrän erohalut.

ole riitaisa ja välit asialliset eron jälkeen, ei ero ole noin dramaattinen. Väitän että vahingollisempaa lapselle on elää huonon parisuhteen keskellä.

Lapsi kärsii vaan jos hänestä ei välitetä. Jos ei saa huomioo, vaikka lapsi saattaa " torjua" vanhemman, ei halua puhua tms niin se ei tarkoita etteikö lapsi kaipaa huomioo ja tukea.



Itse olin 10- vuotias kun vanhempani erosivat ja syytin siitä itseäni. Koitin miettiä millä he palaisivat yhteen. Koska heidän ero oli riitaisa jäin riitakapulaksi jolla lähinnä koitettiin satuttaa toista. Molemmat vanhempani ovat haukkuneet minulle toista. Minua ei olla huomioitu riittävästi koska se oma suru erosta on ollut niin iso.



En kanna kaunaa vanhemmilleni, teen oman elämäni erilaiseksi. JOS joskus tulen eroamaan (suhteessa lapsien isään vasta 10 vuotta) niin teen eron " helpommaksi" lapsilleni olemalla enempi läsnä kuin mitä omat vanhempani. Lapsen työ on leikkiä, ei kuunnella saman katon alla vanhemman tilitystä kännissä tai selvinpäin miten paska toinen oli kun lopetti rakastamasta.



Olen tehnyt itselleni selväksi että elän yhden hyvän elämän ja lapsilleni olen hyvä. Vanhempi saa väsyä, surra ja suuttua. Mutta tunteet ne on lapsellakin..

Jos mieheni ei halua minua enää, ei ole onnellinen niin mikä minä olen sitomaan häntä itseeni? Lapsienkin pitää olla vapaita, niinkuin rakkauden kai aina että se voi hyvin. En halua olla toisen kanssa jos ei haluta yrittää yhdessä.

Elämä ei lopu yhteen suhteeseen, se on myös kaiken uuden alku! Tee elämästä hyvä itsellesi ja lapsillesi.



En suostu ajattelemaan että olen tuomittu eroon, koska vanhempani on eronnu tahoillaan. Äidillä on ihana mies, joka on hyvä pappa lapsilleni.

että on erottava. Kokonaisuus, toisen arvostaminen ja yhteinen halu sitoutua ja kehittää suhdetta ratkaisevat. Pettäminen on vaan pettämistä. Siitä voi päästä yli. se ei ole kaiken loppu, se voi olla kaiken alku. Jos haluatte jatkaa, menkää vaikka kesällä Pieksämäelle viikon perheleirille. Sieltä saatte apua, mitään ei tarvitse kertoa kenellekään jos ette halua, on luentoja, toisia saman ja eriasioita kokeneita.

Vaikka molempien vanhemmat ovat eronneet.

Miehen vanhemmat eronneet ja omieni olisi syytä ollut erota (nyt sentään asumuserossa). Muistan jo hyvin pienenä ajatelleeni, että miksi ihmeessä meillä piti olla sellaista kuin oli - sietää isän kiukutteluja, henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa, joka pääosin kohdistui äitiin, mutta henkinen myös jossain määrin meihin lapsiin.



Ihmettelen vieläkin, miten onnellinen olen kun olen löytänyt tasapainoisen ihmisen rinnalleni ja lasteni isäksi :)



Mutta ap, älä epäröi tuon yhden mielipiteen perusteella. Sinun on huolehdittava ensin itsestäsi, että lapsillasi olisi hyvä olla. Ja ajattele millaisen parisuhteen mallin annat heille huonossa suhteessa.

Ollaan vain lähinnä kämppäkavereita ja lapsen vanhempia.

Jos teillä molemmilla olisi vielä halua yrittää, pariterapia, -leiri tms. voisi auttaa ja antaa uusia näköaloja. Ja kyllähän sitä seksielämääkin voi virkistää, mutta usein sekin vaatii silkkaa tahtoa (seksin puutteesta tulee helposti kierre: ei haluta->ei seksiä->haluttaa vielä vähemmän jne.)

ei todella ole kestävän ja pitkän suhteen salaisuus. Salaisuus on sitoutuminen. Tietoinen päätsö, ett yhdessä ollaan siispä kannattaa tehdä tästä yhteisestä ajasta paras mahdollinen. Kun suhteeseen alkaa panostamaan, intohimon hetkiäkin saattaa tulla.

Näistä kirjoituksistasi voin päätellä, että et tiedä paljonkaan hyvästä suhteesta enkä tiennyt minäkään vaikka kummankaan vanhemmat eivät ole eronneet. Opimme vasta yhdessä opiskelemalla, kursseilla jne. Nykyään ihmiset, jotka haluavat tasaisen hyvän elämän käyvät avioliittotapahtumissa opiskelemassa asiaa.

Eikö parisuhde ole yksi tärkeimpiä asioita elämässäsi? Miksi et satsaa siihen? Mistä päättelet, että osaat jo kaiken? Opiskelkaa asiaa. Niin tekevät muutkin, siitä vaan ei toitoteta joka rampilla. Avioliitossa ei ole kyse sisäsyntyisistä tunteenpurkauksista vaan pitkälti hyvistä käyttäytyismalleista. Ne voi oppia, jos haluaa.

Entä jos kaikkea on jo yritetty (paitsi pariterapiaa) ja koko ajan ollaan epävarmoja? Olen ollut suuren osan suhteesta masentunut ja niin on mieskin.

Intohimolla tarkoitin lähinnä sitä että ylipäätään todella haluaisi toista seksuaalisesti, mutta kun tuntuu että ollaan vain kavereita...

Miten voin antaa anteeksi sen että mies toi jonkun toisen meidän sänkyyn ja oli sen sisällä, saattoihan se saada jonkun taudinkin?



-ap