Miten kerron kuolemasta 4-vuotiaalle?

Eli itse pelkäät ilmeisesti kuolemaa aika paljon tai et muuten ole sinut asian kanssa?



Meillä isoisomummon kuoleman jälkeen poika, silloin 3v, kysyi, että kun hänestä tulee vanha niin kuoleeko hän. Sanoin siihen, että kyllä näin tapahtuu kaikille. Sen jälkeen poika on kysellyt ja pohtinut kuolemaa aina välillä ja on keskusteltu ihan normaalisti ikätasoon nähden. On käynyt hautausmaalla mun isovanhempien ym. haudalla ja tietää, että kuolleet haudataan (ei ole ollut hautajaisissa).



Vastaan pojan kysymyksiin sitä mukaa kuin niitä tulee. Meillä lisäksi keskustellaan myös siitä, että kukaan ei oikeastaan tiedä mitä tapahtuu sen jälkeen kun kuolee. Itse olen " uskonnollinen" vakaumukseltani, mies taas paremmin ateisti. Eli myös poika tietää, että ihmiset ajattelevat erilailla.



Älkää kuitenkaan sanoko, että kuolema on " kuin nukkuisi" koska lapset alkavat äkkiä pelätä nukkumista. Meillä poika on kiinnostunut anatomiasta, joten hän tietää, että kun sydän tulee vanhaksi ja väsyy niin se lakkaa toimimasta eikä veri enää kierrä ja sitten on kuollut.

taivaaseen Jeesuksen luokse ja ruumis haudataan hautausmaalle, jossa häntä voi käydä muistelemassa. 6-vuotias ei vaikuta yhtään ahdistuneelta, kyselee joskus milloin hän tai isä tai äiti menee Jeesuksen luokse.

mutta kulostat ahdistuneelta aiheen suhteen. Vaikuttaa siltä että oma pelkosi pääsi nyt tarttumaan lapseen.



Ennen kuin lapselle kannattaa mitään ruveta puhumaan, pitää sevittää oma suhtautumisensa kuolemaan. Senkin voi lapselle rehellisesti myöntää, jos ei tiedä ihan kaikkea.



Minunkin neljävuotiastani alkoi kuoema kiinnostaa, ja aiheesta juteltin paljon. Minä (uskonnottomana ihmisenä) sanoin ihan rehellisesti että kaikki kuolee joskus enkä tiedä mitä ihmiselle sitten tapahtuu. Mutta että lapset kuolee tosi harvoin, niin että siihen kun tyttäreni kuolee on tosi pitkä aika. Ja että äitikään ei aio kuolla ennen kuin vasta sitten kun on tosi vanha ja lapseni on aikuinen ja sillä on omia lapsia.



Tätä keskustelua toisteltiin monta kertaa. Joskus tyttö on sanonut, että kuoleminen pelottaa. Minä olen todennut rauhallisena, ettei siinä mitään pelkäämistä ole, ja että siihen on niin pitkä aikakin ettei sitä kannata nyt ajatella - sitä ennen tapahtuu vielä paljon kaikkea kivaa. En ole lasta hyssytellyt silloin kun hän on halunnut aiheesta puhua - olen ajatellut että parasta vastalääketä pelkoihin ja suruihin on se että huomaa että niistä voi puhua ja ne voi jakaa.



Ja onhan se fakta, että itse kuolen ja lapsenikin jonakin päivänä kuolee. Surullinen, mutta luonnollinen asia, ja sellaisena se on hyväksyttävä. Ja kun sen itse hyväksyy elämän tosiasiaksi, niin luulen että lapsikin sen asenteen vastoaa eikä ahdistu.