Saako teidän mielestänne uusperheen äitipuoli olla ujo ja hiljainen?

mutta ei sinun tarvi heille miksikään hauskuuttajaksi alkaa. Kyllä se sinun ja lasten välinen suhde siitä muotoutuu ajan mittaan. Olet niinkuin sulla on hyvä olla, edellyttäen että lapsillakin on hyvä olla. Älä huoli turhia. Voit yrittää omaan tahtiisi tutustua lapsiin paremmin, niin kyllä se arki siitä sitten helpommaksi muuttuu.



Toiset meistä vaan lämpiää vähän hitaammin kuin toiset, myös lapsia kohtaan.

Olen kuitenkin joskus ennenkin kuullut, että vaitonaisuuden voi tulkita vihamielisyydeksi. Silloin jos tunnen, että mut hyväksytään sellaisena kuin olen, voin olla ihan puheliaskin. Mutta on tosi vaikea väkisin tuoda itseään esille, koska on saanut sellaisen kasvatuksen, missä " esiintyminen" on ollut paha asia. Se on myös mun lapsuudessa ollut näitä, mitä vanhemmat ovat kritisoineet " lopeta nyt se esiintyminen" . Kyllähän minä sen lopetin, mutta en enää osaa sitä aloittaa. Meillä kotona lapset saivat siis näkyä, mutta rajoitetusti. Kuulua - ei ollenkaan. T. Ap

Että kun on ollut sitä ja tätä niin en minä VOI. Mutta täysin erilaista perhekulttuuria on vaikea pakottamalla oppia ja sisäistää, ja alkaa toimia sen mukaisesti. Mies taas enimmäkseen ihastelee kun lapset esiintyvät, ja heillä ent vaimon kanssa kuulemma yhdistävä tekijä olikin, että lapset tekivät sitä ja tätä (siis olivat lapsia, leikkivät, tekivät temppuja) ja aikuiset ihastelivat. " Oletpa taitava, onpa hienoa, onpa upeaa, loistavaa" . Mulle olisi nyt auki se ihastelijan paikka. Mutta kun se ei tunnu omalta :(

Eipä muuta. Kunhan lasten olo on tervetullut ja viihtyisä, ei aikuisen tarvi päällään seistä. Olisko, ap, joku askartelu/ruoanlaitto tms. värkkääminen sellaista tekemistä, joka sinusta olisi lasten kanssa luontevaa? Meinaan voisi auttaa teidän suhteen etenemisessä, että olisi sitä yhteistäkin tekemistä. Sitä kautta oppisit paremmin tuntemaan lapsia ja heidän käytöstään ja reaktioitaan ja ehkä myös löytäisit paremmin paikkasi teidän perheessä. Miehelläsi on ihan hyvä pointti tuossa, että toivoisi sinua rinnalleen kasvattajaksi, vaikka olen kanssasi samaa mieltä siinä, että päävastuu on lasten biologisen vanhemman.

Joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä. Tyttö onkin innostunut esim pullan tekemisestä, mutta poika haluaa vain syödä ja pelleillä. Meillä oli jossain vaiheessa lämpimämmät välit, mutta sitten poika oli monta viikkoa niin hankala, että en enää tiennyt miten lähestyä häntä. Ts. hän oli avoimen vihamielinen. Ehkä olen myös vähän liian herkkänahkainen, mutta sen myönteisen yhdessäolon kehittäminen tuntuu vaikealta aina sen jälkeen, kun taas ruoka mitä olen laittanut on " yäk" . Yritän sen yleensä vain ohittaa olan kohautuksella, mutta jotenkin siitä jää sellainen nega fiilis.

Se aina vain siihen ruokaan jää. Joskus tulee sellainen olo, kuin tämä kiukkuisempi lapsi oikein haluaisi löytää ja laskemalla laskea, mitä " pahaa" olen milloinkin tehnyt. Jos heidän isänsä tyhjentää tiskejä ja minä lepään, se pitää tuoda esille " miks isä toi ei tee mitään?" Isä onkin kyllä joskus sanonut, että kun mä siivoan ja teen ruoan, hänen lapsensa eivät näe sitä. Mutta jos hän tekee, niin se tulkitaan vääryydeksi isää kohtaan. Äh, ihmeellistä vatvomista tämäkin.

Ehkä sellaisen siedettävän, mutta ei liian kivaa, koska muuten tulisi kateelliseksi....

Totta kai saa. Ja mielummin. Oksettavia nämä " rempseät ja sanavalmiit vahvat" ihmiset, jotka ovat oikeasti vain rasittavia ja väsyttäviä kun eivät osaa missään tilanteessa pitää suutaan kiinni ja moukkamaisesti kommentoivat kaikkeen vaikkei heiltä kukaan mitään kysykään.

Itse olen biologinen äiti uusperheessä. Lapseni isän nyk. puoliso on oikea tehopakkaus ja aktiivinen ihminen ja järjestää kaikenmoista ohjelmaa, mutta lapseni ei ole sellaiseen tottunut (äitinsä on vähän laiskempaa ja rauhallisempaa sorttia :) ja joskus lapsi onkin sanonut, ettei aina tahdo pysyä mukana menossa.

Nyk. mieheni taas on erittäin rauhallinen, en tosin sanoisi että ujo, mutta lapseni ja hänen välillään tutustuminen on edennyt ensisijaisesti lapsen ehdoilla, minkä koen ihan hyväksi vaihtoehdoksi.

Eli ei kannata ainakaan yrittää liikaa. Ajan kanssahan me aikuisetkin toisiimme tutustumme ja totumme.

Tosin jos nyt noista kahdesta pitää valita, niin oman kokemukseni mukaan omalle lapselleni se ujompi ja hiljaisempi.

eiköhän jokainen ole sellainen kuin on, ei siinä lupaa kysellä. itse olen sitämieltä että jos lapset on jo isoja, olisi äitipuolen oltava " se toinen aikuinen" joka sanoo miten käyttäydytään jm.. vaikka on ujo ja hiljainen pitää osata sanoa lapsille oman kodin säännöt ja vetää rajat eikä antaa lapsien " pomottaa" vaikka kylässä vain ovatkin.

Olen itse äitipuoli, tosin lapset eivät asu meillä kokoaikaisesti, vain suht harvojen tapaamisten mukaan. Olen itse aika hitaasti lämpiävä tyyppi, ja olen usein ihan jopa oman sukuni kesken hiljainen. Eli jos kokoonnun sisarusteni ja vanhempieni kanssa, en ole se, joka on äänessä koko ajan. Tämä rooli minulla on ollut aina. Viihdyn kyllä, ja pidän ihmisistä, mutta en puhu paljon ellen ole varma siitä, että sanomisiani arvostetaan.



Nyt olen tosiaan tuore äitipuoli. Miehen lapset ovat ihan mukavia. Jätän kuitenkin aika pitkälle aloitteen teon heille kaikkien yhteisten tekemistä suhteen. Vastaan kuitenkin aina kun he tulevat jotain juttelemaan, ja autan kun pyydetään.



Joskus tunnen oloni ylimääräiseksi, kun tunnen, että mies ja hänen lapsensa muodostavat tiiviin perheen, jossa on vain yhdenlaisen äidin paikka vapaana (ja se on se, joka edelliseltä vaimolta jäi). Hän oli myös hiljainen, mutta paljon dominoivampi tyyppi. Hän myös LUONNOLLISESTI keskitti huomiotaan paljon enemmän lapsiin - ovathan he hänen omia rakkauden hedelmiään.



Tähän em. ylimääräisyyden tunteeseen reagoin vetäytymällä. Joskus voin mennä viereiseen huoneeseenkin, mutta yleensä istuskelen samassa tilassa, mutta vaikka luen lehteä.



Toisinaan tunnen oloni vähän ahdistuneeksi, kun lapset temppuilevat tai ovat hankalia. Koen, että useimmat tilanteet isän pitäisi selvittää. Toisaalta käsitän, että joskus tunnen itseni ahdistuneeksi ihan siksi, että en osaa " lukea" lapsia, koska en vielä tunne heitä kovin hyvin. Toisaalta taas siksi, että itselläni on ollut aika latistava kasvatus, minun temppuiluani vanhemmat eivä juuri viitsineet seurata. Kaiken kaikkiaan siis mun on vaikea hyväksyä lasten negatiivisia hetkiä.



Kuitenkin yritän sitten mieluummin pohtia itsekseni näitä kuin esim. ryhtyä jonkun kuriliikkeen vetäjäksi. Mies kokee reaktioni hyvin hankalasti. Hänen mielestään minun pitäisi " nousta" hänen rinnalleen ja kasvattaa, omien periaatteideni mukaisesti. Haluaisin kuitenkin itse olla kohtuullinen, joten en aina tiedä, mikä on " oikein" .



Lapset ovat meillä suht. vähän, joten musta on ensisijaisen tärkeää, että mies on lasten kanssa heidän meillä ollessa. Mies kuitenkin haluaisi, että olisimme yhdessä paljon " iloisempi ja kiinteämpi uusperhe" .



Muutama päivä sitten hän vieraili toisessa uusperheessä. Tässä tapauksessa uusi äitipuoli on ottanut ihan täysvastuun lapsista. Hän hoivaa, hellii, pitää sylissä ja leikittää. Isä saattaa tapaamisviikonloppuina hyvinkin lähteä ryyppäämään, eikä hoida lapsiaan juuri lainkaan. Side äitipuolen ja lasten välillä onkin todella tiivis, isän vetäytyessä taka-alalle.



Nyt mieheni tuntuu jotenkin ihailevan tuota toista äitipuolta, ja hän ihmettelee, miksi en ole samanlainen. Hänellä olisi niin paljon helpompaa, kun voisimme jakaa vanhemmuutta tasavertaisesti. Kuitenkaan hän ei tunnu tajuavan, ettei se ihan niin helppoa ole - siis minulle. Kävimme keskustelua, ja hän esim. haluaisi, että pitäisin lapsia sylissä ja paijaisin heitä. Ja olisin paljon aloitteellisempi.



Se vain on kovin vaikeaa, sillä musta ei vain " tunnu" siltä, että lapset itse haluaisivat sitä?!? He yleensä nimenomaan haluavat jakaa isän sylin ja huomion. Minä en ole heidän vanhempansa. Ei minulla sitä mitään vastaan ole, jos syliin tullaan tai viereen, se on ihan kivaa. Mutta en vain osaa alkaa kaapata ja hoivata isoja lapsia, jotka eivät vain tunnu sitä itse haluavan.



t. ap

niin eiväthän hekään sitten sitä tee.



Sinulla olisi varmasti itselläsikin mukavampaa jos olisit mukana yhteisissä tekemisissä. Ei sinun tarvitse mikään kasvattaja heille olla, mutta jos olisit vähän aktiivisempi niin voisit saada heistä hyvät kaverit.



Mieti nyt itseäsi lapsena; olisiko ollut kiva suhde isän uuteen puolisoon jos joskus viikonloppuisin kävisitte isän luona ja äitipuoli vaan lukee lehteä tai häipyy toiseen huoneeseen jos lapset on paikalla. He alkavat kohta tuntea itsensä ylimääräisiksi.

aikuiset saattavat mennä toiseen huoneeseen tai lukea lehtiä. En ole itse kokenut sitä mitenkään omituisena. Veljeni lapset ovat samanlaisia kuin minä.



Kyllä mä yhteiseen tekemiseen välillä osallistun, mutta sitä on aika vähän. Me pelaamme joskus jotain. Yleensä viikonloput menevät aika nopsaan. Laitan kaikille ruoan. Mies ottaa kerran viikonlopussa lapset esim. uimahalliin.



Mulla ei henk koht ole mitään käsitystä, miten voisin ottaa kontaktia. Jos jotain puhun, se on yleensä jotenkin naurettavan kuuloista ja töksähtävää. En tiedä, miten olla luonteva. Joskus leikin hippaa, mutta se ei ole erityisen kivaa, vaikka hampaat irvessä koitankin niin esittää.



Lapset eivät yleensä leiki muuten kuin pelaamalla, ja itse en taas näihin videopeleihin ole perehtynyt.



t. ap

Vierailija:

He alkavat kohta tuntea itsensä ylimääräisiksi.