Lapsi Nro 2

Silloin kun äiti voi hyvin, niin lapsetkin voi. Oli ne hoidossa tai kotona. Mä olen ollut hoidossa 6kk asti ja ihan normaali ihminen olen kaikinpuolin.



Töihin voit mennä aina mutta lapsia et välttämättä enää vähän ajan päästä saa.



Lisää lapsia ja sit töihin heti kun tuntuu siltä!

Sitten lapsettomuushoidoilla saatiin se nro kakkonen ja bonuksena kaupanpäälle vielä nro kolmonenkin, myöhemmin syntyi vielä yllärinä nro nelonen :-) Enkä yhtäkään antaisi pois! Mitä enemmän lapsia, sitä enemmän rakkautta, välittämistä, meteliä, ryminää, riitoja, itkua ja hammasten kiristelyä, unettomia öitä, ihania hymyjä, horjuvia ensiaskeleita, hellyttäviä haleja ja harakanvarpailla piirrettyjä äitienpäiväkortteja. Eli toisin sanoen sitä enemmän ELÄMÄÄ on talossa, mitä enemmän lapsiakin. :-) t. Neljän äiti

Olen tullut siihen tulokseen, ettei enää lisää. Elämä on nyt niin hyvin, en halua muuttaa siinä mitään! En halua takaisin kotiäidiksi enkä jaksa valvoa yhtään yötä enää (esikoinen valvoi 1,5 vuotta kaikki yöt). Perheemme on onnellinen, voimat ja rahat riittävät, maailma on ikään kuin auki meille, voimme tehdä mitä vain.



Muitakin syitä tosin on, mm. riskit lapsen sairauteen. Mutta minulle tyytyväisyys elämään on merkki siitä, että nyt ei ole toisen lapsen aika, tuskin myöhemminkään.

Musta on kiva katella kun ne leikkii keskenään ja halailee toisiaan yms. Mut eihän sun tarvi toista lasta tehdä, jos et halua. Toisaalta, eihän äitiysloma kestä kuin 105 pv ja sen jälkeen alkaa VANHEMPAINvapaa eli voisiko miehesi jäädä vanhempainvapaalle?

Ihanasti kirjoitettu! Meillä 3 lasta, vanhin 5v, ja elämä just tollasta kun kirjotit :-) Enkä yhtään lasta antais pois, vaikka ne riidat välillä hermoja kiristääkin.

Sanna1:

Olinkin kotona miltei 2,5-vuotta, tyttö oli 2 vuotias kun palasin takaisin töihin. Se oli minulle kuitenkin liian pitkä aika, huomasin että olisin tarvinnut aikuisia kontakteja ja haasteita työssäni jo aimennin.

Lapsen perusturvallisuus rakentuu kolmen ensimmäisen elinvuoden aikana, joista erityisen merkityksellistä kiintymyssuhteen syntymisessä on varhaisen vuorovaikutuksen laatu. Perusohjenuorana pidetään usein myös sitä, että alle kouluikäiselle sopiva määrä öitä erossa vanhemmista on (korkeintaan) samanverran kuin hänellä on ikävuosia ja alle 1-vuotiaille vastaavasti niin monta tuntia kuin vauvalla on ikäkuukausia.

Pelkästään tällä logiikalla 1-vuotias pärjää hyvin työpäivän ajan erossa jo molemmista vanhemmistaan, kunhan hänen perusturvallisuuttaan vahvistetaan myös hoitopaikassa (hän on luotettavan, tasapainoisen ja välittävän aikuisen hoivissa ja hänen tarpeisiinsa vastataan myös hoidossa). Vanhempia ei kukaan voi korvata, ja alle 3-vuotiaat kyllä pääsääntöisesti pärjäävät " vain" kotihoidossakin, mutta hoitopaikka voi hyvinkin tuoda extraa lapsen elämään (tai ainakaan se ei suinkaan automaattisesti ole pahasta edes tutkimusten mukaan). Älä siis suotta ajattele, että " kaikkien hyvien äitien kuuluu olla kotona ainakin pari vuotta" , vaan keskity kuuntelemaan sydäntäsi (johon kuuluu myös mahdollinen töihinpaluukaipuun myöntäminen sitten myöhemmin, kun valintojen aika on). Äitiys on niin paljon enemmän kuin kotona vietetyt lapsen ensimmäiset vuodet! Se kestää elämän loppuun asti.

Mieheni on jo pitkään toivonut toista lasta, ymmärrettävästi, itse olen kuitenkin lykännyt ja lykännyt asiaa, se ei ole enään niin helppoa kun tietää mistä on kysymys! Toisina päivinä halua on ihan se 100% ja toisina päivinä paljon vähemmän...

Tärkein kysymys on, haluatko oikeasti isomman perheen. Ja jos olet siihen valmis, haluatko sitä varmasti itse vai vain siksi, että ajattelet, että " niin kuuluu ajatella" tai koska et halua tuottaa miehellesi asiassa pettymystä...? Jos toisina päivinä olet jo 100% varma, tuskin kyse on enää ulkoisesta " pakosta" vaan myös sisäisestä haveestasi :) Silloin kannattaa unohtaa liika järkeily ja kuunnella enempi sydäntä.

Kysyisinkin teiltä useamman lapsen äidit, oletteko painiteet samojen asioiden kanssa, ja jos, niin miksi " annoitte periksi" ?

En osaa nähdä oman pääni kääntymistä periksiantamisena, vaan ehkä ennemminkin pitkän pohdinnan tuloksena - ja lopulta ehkä rohkeana heittäytymisenä pelottavaan tuntemattomaan ;) Kyllä minua ainakin hirvitti ajatuskin siitä, että tahallisesti menisimme muuttamaan silloin yksilapsisina(kin) tasapainoista tilannetta. Ymmärrän hyvin ajatuksesi! Kukaan muu ei tätä prosessia voi puolestasi käydä, sinun täytyy yksin päässäsi nämä pähkäillä. Ja jakaa ajatukset miehen kanssa sopivina annoksina :) Lähtökohtana kannattaa pitää sitä, että mitään pakkoa toiseen lapseen ei ole, eikä sitä välttämättä edes lopulta saisi, vaikka siihen päätyisikin. Elämää ja kuolemaa ei voi hallita, eikä toisaalta edes mikään ehkäisymenetelmä ole 100% varma... Tärkeintä on kuunnella sydäntä, kyllä se arki sitten sujuu omalla painollaan, olipa niitä lapsia lopulta yksi tai viisi :)

Onko kannattanut?

Ehdottomasti! Toisaalta miten muuten oman lapsen syntymää voisi koskaan aidosti ajatellakaan...? Pienen ihmisen syntymä on sellainen ihme, että se pysäyttää ihanalla tavalla varmasti joka kerta. Tuntuu, että toisella kerralla vielä upeammin kuin ensimmäisellä, koska nyt jo tiesi esim. vauvavaiheen valvomisineen menevän ohi liiankin nopeasti. Emme osaa enää edes ajatella perhettämme ilman tätä pienempääkin, onneksi uskalsimme tehdä hypyn tuntemattomaan! Mutta varmasti olisimme olleet toki onnellisia yksilapsisinakin, koska ei sellaista osaa välttämättä edes kaivata, josta ei ole kokemusta. Ja koska muiden perheiden elämä näyttää aina paljon monimutkaisemmalta kuin oma, me ollaan ME ja oltaisiin oltu jokatapauksessa :)

Rakastan lastani ja miestäni, jaksanko kuitenkaan enään kaikkea alusta???

Se sinun pitää miettiä realistisesti, kunhan et mieti liian pessimistisesti. Itse ainakin maalailin kaikki kauhukuvat ja mietin, haluanko silti meille toisenkin lapsen. Ja kun järjenvastaisesti meistä molemmista silti alkoi tuntua siltä, että tilaa olisi sittenkin vielä ainakin yhdelle lapselle, mitäs siinä sitten enää pähkäilemään :D Nyt kuitenkin tuntuu, että meidän perhe ehkä on tässä, mutta koskaan en enää vanno mitään... Ainakin vauvakuume tulee taatusti vielä monta kertaa, niin ihanaa tämä aika on ehkä vähän yllättäenkin ollut!

Jos sulla ei ole iän puolesta kiire, mieti rauhassa ja kuuntele paitsi sitä järkeä myös (ja etenkin) sydäntä - kuiskipa se sitten yhden tai kahden tai usemman lapsen puolesta. Äläkä keskity vain raskaus- ja vauva-aikaan, vaan mieti ennemmin minkäkokoisena osaat teidän perheenne sydämessäsi nähdä myöhemmin. Tällä perusteella uskalsin itse haluta sittenkin toista lasta (samoin mieheni), ja samalla perusteella uskon nyt lapsiluvun olevan oikeastikin aika todennäköisesti täynnä.