Luin uusinta Meidän perhe-lehteä ja itkin ihan valtoimenaan

Itse olen suorittajaperheen alisuoriutuja, joka taasen lapsiltaan jaksaa vaatia. Ainoa tie meillä on ylöspäin!

Eli se, että miettii omaa vanhemmuuttaan ja haluaa parantaa tapansa on jo askel oikeaan suuntaan! Muistakaa kehua ja kannustaa lapsianne, ja tosiaan joskus voi suuttua ja huutaa, se on vain elämää!

Kauhistuttaa jo valmiiksi lukea jos siellä on tuollainen juttu. No hyvää tekee ajatella vähän minunkin.

Minullakin alkoholisti-isä ja äidillä mielenterveydenongelmia lapsuudenkodissa. Joitakin kertoja todistin ,kun isä oli väkivaltainen . Samoin jouduin jäämään yksin kotiin Jumalan selän taakse,kun isä lähti ryyppäämään. Vieraita miehiä saattoi yöllä tulla kotiin,onneksi kukaan ei koskaan niistä tehnyt mitään ikävää minulle.

Silloin kun oli parempia aikoja ja oli kahdestaan isäni kanssa,hän oli täysin tunnekylmä ja nyt olen sitä ajottain omille lapsilleni ja varsinkin tytärpuolelleni. Lisäksi vanhemmilleni tyypillistä käytöstä oli mitätöidä minut monta kertaa päivässä ,esim et sinä osaa kuitenkaan jne.

Kyllä,kun järjellä ajattelee,niin minun kuuluisi käydä terapiassa. Mutta se on henkisesti myöskin erittäin raskas prosessi.

Ei kiva ei..

ovat erilaisia. Kamalaa, jos kaikki olisivat ihan yhtä järkeviä. Toki on hyvä tiedostaa asia. Itse muistan lapsena inhonneeni äitini " lammasmaisuutta" . Edelleenkään en jaksa pitkiä murjotuskausia tai ylikiltteyttä. Olen siis suht temperamenttinen. Ehkä siitä aiheutuu lapselleni haittaa, mutta täysin en voi sitä ominaisuutta päältäkään kytkeä.

onko siis sellaisiakin vanhempia jotka eivät ikinä kiukuttele lapsilleen? En ole minä ainakaan tavannut. Eri asia tietty jos jatkuvasti ja systemaattisesti lyttää toista, mutta ihan varmasti kaikki vanhemmat joskus kiukkuavat.

Vierailija:

Miten mä jaksaisin muistaa että minun täytyy skarpata lasteni puolesta. Etteivät minun lapsuuteni möröt siirry heidän aikuisuuteensa. Miten mun lapsista voisi kasvaa tasapainoisia ja onnellisia?

Eli olet jo oikealla tiellä, kun tiedostat riskin/ongelman :) Vain sulla on avaimet sukupolvien ketjun katkaisemiseen, tarvitset siihen valtavasti tahtoa ja sisua! Oma äitini katkaisi väkivallan perinteet totaalisesti meidän kasvatuksessa, nostan siitä hänelle hattua. Vasta nyt äitinä tajuan, kuinka iso ponnistus omalta äidiltäni on ollut muuttaa jotain opittua kasvatusmallia, joka meinaa tulla selkäytimestä silloinkin, kun ei haluaisi toimia kuin omat vanhempansa aikanaan... Esim. omasta epävarmuudestani nousevat edelleen suurimmat riidat sekä mieheni että ikävä kyllä myös lasteni kanssa. Se on vissiin mun kehitystehtävä nyt, jotta en anna perinnöksi huonoa itsetuntoa enää omille lapsilleni (olen ainakin kolmannessa sukupolvessa huonon itsetunnon " uhri" , joskin huomattavasti paremmat eväät olen saanut kuin oma äitini tai hänen vanhempansa).

Ehkä asiaa kannattaa lähestyä niin, että ottaa yhden askeleen kerrallaan. Esim. ensin kiinnität huomiota sanojen sisältöön ja sitten vasta äänenvoimakkuuteen ;) Ja muistutat jatkuvasti itsellesi olevasi lasten puolella, et taistelevasi heitä vastaan kiukkutilanteissakaan. Välillä on kieltämättä aika haastavaa olla vastuullinen AIKUINEN, helpompaa olisi mennä lapsen kiukkuun mukaan - kukapa lapsi pärjää omille vanhemmilleen sanasodassa :( Älä aja lapsiasi nöyryytyksen kohteeksi vaan katkaise ketju, vaikka se vaatii ponnistelua.

Tsemppiä!

ei kai se syyllisyyden tunne välttämättä hyvä juttu oo. Varsinkaan jos sitä potee jatkuvasti/päivittäin..

Paljon vahingollisempaa on, jos ensimminen reaktio kaikkeen omaa äitiyttään " uhkaavaa" kyseenalaistamista kohtaan on puolustus eikä edes osaa ajatella, että kannattaisi/voisi muuttaa toimintatapojaan. Siksi on iso askel, että tiedostaa ja tunnustaa vaillinaisuutensa, eihän sitä ennen edes voi yrittää kasvaa!

Ja kyllä kolahti. Tunsin itseni aika syylliseksi.



Sitten aloin miettimään tarkemmin...



Ainakin minusta vanhempana löytyy kaikkia niitä piirteitä mitä myös niissä muissa vaihtoehdoissa esitetty. Enhän minä joka päivä ole kiukkunen tai jäkättävä, joskus vain.



Voihan se olla, että jostakin vanhemmasta löytyy enemmän juuri tuota kiukkuisen vanhemman piirrettä, ja luulen kyllä, että keskimäärin jokainen joskus lankeaa siihen, muttei se välttämättä ole se hallitseva tekijä.



Kyllä se joka tapauksessa oli ihan hyvä herättäjä se artikkeli. Välillä tekee hyvää miettiä omia tekemisiään ja toimintamallejaan.

mutta tuo juttu kyllä täytyy lukea ajatuksen kanssa. Ja voipa tulla itku mullakin, kun tuntuu, että esikoisen (6-v tyttö) en osaa tehdä nykyisin mitään oikein. Lohdullista kuulla, ettei kaikki muutkaan ole niin täydellisiä vanhempia. Itse haluaisin kyllä muuttua paremmaksi, mutta on se kyllä vaikeeta, kun jostain selkäytimestä tosiaan kumpuaa ne kaikki typeryydet, mitä tulee tehtyä. Ja sillä samaisella sekunnilla, kun möläytän suustani jotain älytöntä, tajuen, että nyt meni väärin, mutta kun ei sitä saa enää takaisinkaan imaistua. Mutta koitan opetalla paremmaksi!