Eikö äitien ole vaikea kestää täysjärkisenä
kun kaikesta syyllistetään; imettämisestä tai etenkin sen epäonnistumisesta, synnytystavasta, lapsen hoitoon viemisestä ja töihinpaluusta, itsensä tälläämisestä tai tälläämättömyydestä, ihan kaikesta!
Kummallisesti syyllistäjinä tuntuu olevan vielä toiset äidit. Miksei lapsesta/lapsista voisi nauttia ilman että pitäis olla joku yli-ihminen.
Sen takia varmaan on kolahtanut kun itsellä ei ole mikään mennyt oikein oppikirjojen mukaan. Voikun vois vaan iloita lapsen kanssa olosta ilman että tarviais selitellä vaikka sitä miksei imetä tai miksi se synnytys ei onnistunutkaan normaalia kautta. Tai miksi palaan töihin heti kun ä-loma loppuu ja miksi mies jää kotiin ja miksi en ala superkotiäidiksi...
Kommentit (7)
Kasvattakaa terve itsetunto ja tehkää just miten itseänne huvittaa. Jos se sopii sulle ja perheellesi, se on paras tapa.
ja itsekin olen ihmetellyt että mikä siinä oikein on että naiset vaan eivät osaa vetää yhtä köyttä (missään asiassa, miehen euro on naisen 80 senttiä).
No, lohdutan itseäni sillä että olen ihan oikeasti mielestäni paras äiti lapselleni. Olen myös oppinut jo tähän ikään että mikään ei ole mustavalkoista. Se on oppi joka menee monille perille vasta valitettavan myöhään jos ollenkaan.
kun annan noiden juttujen mennä toisesta korvasta ulos. Täällä korkeintaan joskus naureskelen näille arvosteluille.
Ja uskokaa täi älkää,jopa nautin tästä kotiäitiydestä ja lapsistani vaikken kaikkia kriteereitä täytäkään!
T: 6kk täysimettänyt, kantoliinaa ja rattaita sulassa sovussa käyttävä sektiox2-äiti joka ihan omaa laiskuuttaa välillä antaa lapsen korvikepulloineen isin ruokittavaksi ja vie esikoisen päivähoitoon ja tekee kuopukselle soseet itse. Perhepedissäkin nukutaan, aina silloin tällöin.
vaan ihan syyllistämisestä. Ja kai tohon liittyy sellainenkin juttu että mulla oli synnytyksen jälkeen jonkinasteinen masennus (ei kai paha sillä tiedostin sen ja kerroin miehellekin että seuraa tilannetta) ja että koko raskausajan ja jonkin verran sen jälkeenkin luulin saaneeni vammaisen lapsen, ainakin kaikkea tutkittiin useita kuukausia.
Terve hyväntuulinen hymypoika on, niskapoimu ja syntymävelttous vähän säikyttelivät.
Maitoa tuli ja vauva söi, mutta eipä kelvannu pullo edes sillon tällön, joten olin 8 kk täysin vauvassa kiinni. Välillä ois ollu kiva käydä vaikka leffassa tms...
Töihin lähdin lapsen ollessa kaksivuotias. Sopeutui päiväkotiin loistavasti. Lapsen sairastaessa ollaan vuorotellen miehen kanssa kotona, en tunne huonoa omaatuntoa siitäkään.
Meillä syödään surutta eineksiä. Me ei haaveilla omistusasunnosta, joka sitten lapselle perinnöksi jäisi. Lapsi joutuu kulkemaan ihan kirpparilta hankituissa kamppeissa, ei oo meillä merkkiryysyjä.
Me ollaan ihan kauheen onnellisia ja rakastetaan meidän lasta. Lapsi sanoo myös rakastavansa meitä. En jaksa miettiä mitä muut meistä ajattelee.
Kun itse olin kotona ja vain ja ainoastaan kotona. Sain paljon kyselyitä, etkö jo mee töihin? Meinaatko olla koko ikäs kotona? Eikö sulla sekoa pää?
Kun sitten lähdin töihin (esikoinen tuolloin 4v ja juniori 2,5v) niin sitten alkoi kysely, kuinka raaskit lähteä töihin? mitäs lapsilles teet? nehän on niin pieniä? Lapsilla oli alkuunsa 6 hoitopäivää kuukaudessa ja sitten kummasteltiin että miksi näin...
Imetyksen kanssa pääsin kohtalaisen helpolla, imetin kumpaakin sen vuoden verran. Eniten ihmeteltiin sitä, että en voi lähteä baariin tai viettämään iltaa muutenkaan. Mutta jostakin kummallisesta syystä en sellaista kaivannut ollenkaan. Ja sen jos sanoi ääneen jo olin sitten eriskummallinen ja sain ihmetysta aikaan urakalla.
kestovaipoista sain myös aika huria kommentteja, mutta koska olin itse ne hyväksi ja hauskaksi tavaksi kokenut en antanut kommenttejen minua häiritä. Nyt sitten olen kyllä avoimesti nauranut ystävälleni joka minua silloin eniten tyhmillä kommenteillaan heitteli, kun hänellä on sattumoisin kestot käytössä.
Kantoliinaakin kokeilin ja senkin hyväksi havaitsin. Mutta rattaista en kuitenkaan luopunut=)
t. Wannabe (<-erittäin) superkotiäiti :/