Lue keskustelun säännöt.
Jos universumin huonoimman äidin kyseenalainen pokaali olisi jaossa, saisin sen varmasti.
24.01.2007 |
Aamulla sain lapselle aivan järkyttävän raivarin. Huusin kurkku suorana alle 4-vuotiaalle, joka hidasteli tavalliseen tapaansa kaikissa aamutoimissa. Uhkasin, että päiväkodissa joutuu ankarimman tädin ryhmään, kukaan ei leiki hänen kanssaan, en leikkisi minäkään jne. Pahinta on, että hänellä on tällä hetkellä jonkinlainen konflikti parhaiden ystäviensä kanssa. :-( Toki pyysin anteeksi ja halittiin, mutta en saa mielestäni lapsen oudoksuvaa katsetta.
Miten paljon sylittely, haliminen ja pusiminen korvaavat sitä, että äiti silloin tällöin raivostuu älyttömästi?
Kommentit (20)
Kävin ketjua läpi ja huomasin että kerroin jopa n. 15-20 raivokohtausesta. Kyseessä oli siis 15-20 MINUUTIN...
Sitä se kiire teettää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mään.
Ei kukaan tahallaan lastaan nimittele, mutta joskus vain pinna katkeaa. Kyllä meistä varmasti jokainen tekee kaikkensa, jotta ei moisia kauheuksia suustaan laskisi.
meillä vasta alle 1-vuotias ja eihän semmoiselle voi huutaa, toinen on niin pikkuinen eikä tajua siitä mitään. Joskus pitää kyllä mennä toiseen huoneeseen huutamaan (eikä siinä mitään pahaa ole!). Tiedän miten heikkohermoinen olen joten ihan oikeasti pelottaa tulevat uhmakaudet. Miten saan itseni hillittyä... olen huono äiti jo etukäteen!!
onko helpompi olla paska äiti ja karjua lapsille kun saa jaettua taakkaansa tai vielä parempa, tehdä siitä käänteinen hassunhauska kilpailu.
Kuvitteletko sinä oikeasti että joku nauttii siitä että tuntee olevansa paska äiti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
onko helpompi olla paska äiti ja karjua lapsille kun saa jaettua taakkaansa tai vielä parempa, tehdä siitä käänteinen hassunhauska kilpailu.
Ja tuskin monikaan tässä ketjussa on sellainen, joka huvikseen tai tarkoituksella lapselleen kamalia asioita huutaa; ei sellainen äiti ilmoittaudu tänne katumuksen tuskassa.
Joskus on vain helpottavaa kun itsellä on tosi paha olo omasta käytöksestään, niin kuulla että ei kaikki muutkaan aina niin täydellisiä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en sitä ole. Kun joka ainoa päivä on pakko taistella samoista asioista. Mm. siitä, että pissalla on pakko käydä, ettei pissa tule housuun. Vaatteet on pakko pukea ylle, koska asutaan verrattain arktisissa oloissa jne. Anteeksi vaan, mutta minun on ihan hirveän vaikeaa kestää sitä joka päivä. Se vie kaiken lapseen liikenevän energiani. Ja sama juttu päiväkotipäivän jälkeen.
Välillä tuntuu, että meillä ei ehditä tehdä yhtään mitään mukavaa lapsen kanssa, koska kaikki hereilläoloaika kuluu erinäisiin kädenvääntöihin syömisestä, pukemisesta, riisumisesta, pissallakäynnistä... Ehkä minua ei vaan ole luotu äidiksi. Kaipaan niin aikaa ennen lasta. Nykyisin ei ole aikaa juuri millekään spontaanille asialle. Ei pidä käsittää väärin, rakastan lastani suunnattomasti, mutta välillä hän saa niskaansa kuraa varmaan juuri noista syistä.
Muistan ihan hyvin itse miten tiukilla sitä joskus oli, nyt kun nuorin on 5v niin mikäs tässä enää on. Ja on se yhdessä tekeminen hienoa vieläkin - minua nimittäin vaivasi just sama. Nyt jaksaa välillä tehdä yhdessä ruokaa tai leipoa, tehdä retken tai pelata jotain peliä. Tsemppiä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nykyään jo sinut asian kanssa, mutta kyllä asia vaikutti itsetuntoni kehittymiseen pitkään. Nykyinen mieheni on saanut minut toipumaan asiasta. Isäni on edelleen aika tiukka ja inhottavat takaumat tulevat joskus mieleen, kun hän komentaa omia lapsiani, mutta ei onneksi enää puhu suutuksissaan niin rumasti kuin aikoinaan minulle.
Ja en todellakaan itse ole mikään pulmunen, olen huutanut omille lapsilleni kuin hyeena, mutta olen pitänyt huolta siitä, etten ole koskaan solvannut lapsiani. Nykyään en enää edes huuda, olen onnistunut lopettamaan sen. Lapset ovat nyt 5- ja 2,5-vuotiaat.
luulen että olen jaetulla ykkössijalla kanssasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Aamulla sain lapselle aivan järkyttävän raivarin. Huusin kurkku suorana alle 4-vuotiaalle, joka hidasteli tavalliseen tapaansa kaikissa aamutoimissa. Uhkasin, että päiväkodissa joutuu ankarimman tädin ryhmään, kukaan ei leiki hänen kanssaan, en leikkisi minäkään jne. Pahinta on, että hänellä on tällä hetkellä jonkinlainen konflikti parhaiden ystäviensä kanssa. :-( Toki pyysin anteeksi ja halittiin, mutta en saa mielestäni lapsen oudoksuvaa katsetta.Miten paljon sylittely, haliminen ja pusiminen korvaavat sitä, että äiti silloin tällöin raivostuu älyttömästi?
Siltikin, joskus tuntuu että minä sen palkinnon ansaitsen, kun oikein menee hermo ja huutaa lapselle... :(
en kautta kaikki hommat alkaa lapsen kanssa sujumana paremmin, kunhan jaksaa aikansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli vajaa 4-vuotiaan vitkutteluun tänään aamulla pimahtanut huono äiti täällä. Heitin vaatteet lapsen niskaan ja sanoin ettei hänestä koskaan kasva koululaista jos ei opi olemaan reipas aamulla. Että on kamala morkkis kun muistan lapsen itkua ja hokemista että kasvaahan musta koululainen, äiti kasvaahan...
Onneksi sanoin lepyttyäni että rakastan lasta, ja että en vain tykkää tuosta ainaisesta vetkuttamisesta... Siltikin on paha mieli kun näin raivosin.
10metriä tänä aamuna. Hän ilmoitti ettei tarvi kenkiä eikä halua mennä hoitoon. Potkaisi kengät jalasta ja seisoi lumihangessa. En uhrannut aikaa kenkien uudelleen pukemiseen vaan sanoin ettei ole pakko kenkiä käyttää jos ei halua ja kävelytin sisälle tarhaan.
Tietysti lapsi huusi täyttä kurkkua tarvitsevansa kengät ehdottomasti!!!
Huono äiti täällä toivoo ettei lapsi tule kipeäksi ja pyrkii jaetulle sijalle sun kanssasi.
3+ v esikoinen ei halunnut mennä millään tarhaan ja tänään ei ollut aikaa jäädä rauhoittamaan jopa n. 15-20 raivokohtausta. Pakko oli lähteä kävelemään ulos ja esikoinenhan huusi niin että tienoo raikas ja ikkunoissa alkoivat verhot liikumaan...
Ei siinä muuta, mutta itselläni oli sellainen liukasta kangasta oleva takki ja esikoisella liukas kosteutta koestävä puku niin lapsi oli kuin saippua saunamiehen kädessä. Hankalaa oli saada lapsi pysymään sylissä autolle asti kun hän ei itse kävellyt ja kaiken kukkuraksi lapsi huusi ettei saa happea. Totuus on kuitenkin se, että lapsi huutaa ihan huvin vuoksi niin kun huutaa naama punasena, mitään hapensaantiongelmia hänellä ei ole.
Tulos: Kun puheet ja rauhottelut eivät auttaneet ja aikataulu painoi päälle, pakko oli lapsi raijata autoon. Naapurit saivat katsottavaa ja varmaan luulevat että meillä pahoinpidellään lasta minkä kerkeämme. Totuus on toinen, mutta eiväthän naapurit sen " mä en saa happea" huudon jälkeen varmaan sitä usko.
Että huonoja vanhempia täälläkin ollaan, sossutanttoja varmaan saa ruveta oottelemaan kylään :-(
mutta aika kamalalta kuulostaa noi mitä sanoit lapsellesi (esim. toi, ettei sun kanssa kukaan leiki, joudut kauheimman tädin hoitoon... etc.). Kyllä ne sanat voivat jäädä kaivelemaan, itsellä on kokemusta. Ei siinä kauheasti auta, että äiti (mulla isä) jälkeenpäin pyytää sanojaan anteeksi.
Joten ihan hyvä, että kärvistelet nyt huonon omantunnon kanssa, ehkä ensi kerralla osaat pitää sanasi kurissa.
Kun solvaatte lastanne, miettikää, miltä itsestänne tuntuisi, jos joku sanoisi samoin teille!
Huuto ja lapsen alentaminen eivät edesauta mitään!
Vierailija:
tekemäänsä anteeksi.