Ateistivanhemmilla on varmaan paljon vaikeampaa elää

Suru läheisen kuollessa on aina suuri ja ikävä ehkä ikuinen, uskomuksista riippumatta.

Tavataan tuonpuoleisessa jos tavataan, itseäni ei niin kiinnosta tällaiset tapaamiset... Kun kuolen niin kuolen, ei sitä tartte enempää miettiä.

Eli kun todellisuus on sietämättömän raadollista, halutaan ajatella, että kärsimyksellä on jokin tarkoitus ja kärsinyt palkitaan myöhemmin kärsimyksistään (taivaassa).



Jos kaikki uskoisivat vain reaalimaailmaan, voisi hyvyys lisääntyä: syntejä kun ei saa anteeksi ja taivas ja helvetti ovat jo maan päällä, elinaikana.



Tai sitten hyvyys vähenisi, kun nekin ihmiset, jotka uskovat saavansa rangaistuksen pahoista teoistaan kuoleman jälkeen, lakkaisivat olemasta hyviä, kun rangaistusta ei seuraakaan.



Olen itse ateisti ja kyllä luulen, että uskovaisilla on jotkut asiat helpompia. Toisaalta, uskovaisen täytyy kyetä sovittamaan mielessään uskontonsa ja tosielämän joskus vaikeasti sovitettavat faktat. Uskovaisillakin on uskonkriisinsä. Joiltakin nimenomaan menee usko siinä vaiheessa, kun jotain liian kamalaa tapahtuu (esim. sota tai oman lapsen kuolema tms.)