Rakkaalla äidilläni, 52 v, todettiin tänään levinnyt syöpä ja hän kuolee pian.

Luulisi, että sulla olisi muutakin ajateltavaa

Mutta elämä jatkuu ja kukaan ei voi asettua sun asemaan eli nämä jutut täällä ei muutu miksikään!! Mitä olisit itse ajatellut jos eilen olisi joku tehnyt samanlaisen aloituksen? " eipä oo mun asia?"

Ymmärrän hyvin viestisi. näitä " älykköjä" riittää viisastelemaan joka paikkaan, joka aiheeseen...

Ymmärän sua ap.



Minun äitini kuoli 51v. haimasyöpään :(

Syvästi osaa otan koko perheen suruun!

Menetin oman äitini, kun hän oli 56-vuotta ja 4 päivää vanha. Hän kuoli keuhkosyöpään keväällä 2005. Diagnoosin jälkeen hän eli vain 5 kuukautta. Näin hänet elossa viimeisen kerran hänen syntymäpäivänänsä. Voimia ja jaksamisia !

Monasti olen miettinyt että jonain päivänä se sitten vaan tulee, joku kuolee tai sairastuu. Ei sitä voi välttää.

Osanottoni ja voimia raskaaseen elämäntilanteeseen. Nuo on niitä tilanteita kun elämä ' kirkastuu' , näkee sen mikä on tärkeää ja merkityksellistä.. Hirveää vain.

Silloinkin joku on kuullut suru-uutisen, läheinen on sairastunut tai kuollut.

Hänen elämänarvot on saanut uuden järjestyksen.



Perhe Pohjanmaalla tiesi lapsensa kadonneen jälkien johtaessa hyiseen jokeen ja palsta eli omaa elämäänsä samaan aikaan kaikkine vähemmän tärkeine aiheineen.



Me ei voitaisi koskaan sanoa mitään sillä aina maailmassa tapahtuu pahuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Elämä kuitenkin jatkuu ja meidän elävien on pysyttävä elämässä kiinni.



Osanotto surussasi ja voimia kestää tuleva. Äidillesi voimia.

Meillä vastaava tilanne reilu vuosi sitten, äitini oli suunnilleen samanikäinen kuin sinun. Muutamassa kuukaudessa ennen täysin terve ihminen nukkui todella huonossa kunnosa pois.



Toivon sinulle kovasti voimia ja jaksamista. Pyydä/hae apua ystäviltä, neuvolasta, hoitohenkilökunnalta vaikka netistä (AV voi olla kyseenalainen paikka.. ;) )

Itse jaksoin muka hyvin äidin sairauden ajan, kodin ja sairaalan välissä, uhmaikäinen alkoi valvomaan öisin tuntikausia, vauva söi läpi vuorokauden muutaman tunnin välein. Neuvolassa sitten kerran vain itkin, kun olin niin väsynyt ja rikki, sain jutteluapua, joka auttoi jonkun verran. N. kuukausi äidin kuolema jälkeen en päässyt sängystä ylös, mutten saanut nukuttuakaan. Totaaliväsymystä kesti n. 6vkoa, sitten alkoi helpottamaan.



Nyt vasta olen löytänyt tilaa suremiselle ja käyn asiaa kunnolla läpi. Ja ajoittain olen ihan tosi katkera elämälle, toisinaan taas pelkään itse kuolevani. Mutta useimmiten olen onnellinen siitä, että meillä on toisemme, kaksi ihanaa lasta ja tärkeät läheiset. kaikki muu on maallista...

Hän oli meidän kolmen yksinhuoltaja ja niin rakas minulle.

Puhu äitisi kanssa kaikesta mitä olet halunnut hänelle sanoa, sano että rakastat vaikka ei olisi teillä tavallista. Vietä aikaa hänen kanssaan niin paljon kun hän haluaa ja jaksaa.

Minulla moni asia jäi vaivaamaan kun isäni sairasti toisessa sairaalassa, itse työskestelin toisessa sairaalassa...missä olisi minun pitänyt olla...oli lapsi ja juuri ihana uusi rakkaus...isä taisi jäädä vähemmälle vaikka kaikki hänen asiat hoisinkin.

Rakastakaa vanhempianne kun teillä sallaiset vielä on!!

että hänellä on kasvain imusolmukkeissa! Syövän esiaste.



Myötätuntoa sulle!

niin voimia kovasti toivottelen!



Omasta kokemuksesta vain voin sanoa, että tuollaiset asiat aina järkyttävät (oma isäni sairastanut vaikean syövän) ja pysäyttävät hetkeksi mutta kun aikaa kuluu, tulee taas murehtineeksi niitä mainitsemiasi turhia murheita. Niin se vain menee.

Ihan oikeasti ja aidosti tarkoitin, että olkaa iloisia että voitte keskittyä tällaiseen höpöhöpöön kuin joku av-palsta. Silloin on elämässä asiat hyvin, kun voi provoilla, hermostua junttijutuista ja vääntää sektio/synnytysaiheesta vaikka päivästä toiseen. Sitä ei vain tajua ennen kuin asiat ovat toisin.



Tavallaan helpottavaa kuulla että on muitakin, jotka ovat vastaavasta tilanteesta selvinneet, kiitos teille viesteistänne. Voimia tässä tarvitaan.





- Ap

Lähetän rukouksia äidillesi ja sinulle.

Hetken ajan olin ihan ihmeissäni, oma maailmani oli pysähtynyt mutta muu maailman meno jatkuikin ihan samalla lailla kun siihenkin asti. Olin itse ihan pysähdyksissä pahimman järkytyksen ajan. Ap:n viesti tuntuu siis tutulta, juuri tuolta minustakin silloin tuntui. Onneksi pahin järkytys kesti vain pari päivää, sitten sai taas toimintakykynsä takaisin. Tietysti vieläkin tuntuu pahalta, mutta nyt se on vain osa elämää eikä se suurin asia elämässäni. Ap:lle toivottelen voimia!!

kuitenkaan mitenkään jalostanut minua. En ole sen " parempi" kuin muutkaan, tarkoittaa vaan, että olen nyt sit parantunut ja elämä jatkuu..

Jokaisen murheet ja valitukset on henkilökohtaisia ja isoja sille, jolle ne tapahtuu.

Jollekin on iso asia jos kynsi menee poikki, kunnes käsi menee poikki, puhumattakaan koko käden menetyksestä.

Summa summarun, turha valitus ja asia on täysin henkilökohtaisessa mittakaavassa mitattavissa.

Oma äitini kuoli jokin aika sitten, myös syöpään ja nopeasti. Minä kuitenkin selvisin esimerkiksi tämänkin hömppäosaston avulla. Läheisen kuolema on hirveää, surullista luopumista, sekä kuolevalle että eloon jääville. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että kaikki muu menettäisi merkityksensä tms. Ihmiset sopeutuvat väistämättömään eri tavoin, eikä elämä sitäpaitsi pysähdy vaan jatkaa vaan, vaikka kuinka haluaisi että mikään ei olisi niin kuin ennen.



Äitini jatkoi loppuun saakka lempitelkkariohjelmiensa seuraamista. Vasta ihan lopussa, kun maailma ennen kuolemaa sulkeutuu, ne eivät enää kiinnostaneet, mutta siihen saakka häntä harmitti ihan sikana, että tulisi jäämään esimerkiksi tehiksen Lukan rakkauselämän käänteiden selvityksestä paitsi - sarja jäi sillä tavalla tauolle, että äiti tiesi ettei loppukautta näe.



Minua aluksi tuo loukkasi, tuntui, että äitini olisi pitänyt olla ahdistunut jostain vakavammista asioista, kuten esimerkiksi siitä että lastenlasten tulevaisuus jää kokematta. No, sitten ymmärsin, että kuolevalla ja surijalla on oikeus omaan kuolemaansa ja omaan suruunsa. Äitini pelkäsi kuolemaa niin, että isot asiat oli pakko lykätä taustalle ja keskittyä pienempiin luopumisiin.

Jos äitisi on parantumattomasta sairas, joudut lapsinesi melko raskaaseen vuoteen varautumaan. Äitini kuoli -97, 45 -vuotiaana. Sairaus kesti n. 9kk. Lapseni olivat pieniä. Jos tämä AV palstalle kirjoittelu saa sinut hetkeksi pois sairauden pauloista, niin jatka ihmeessä palstailua.



Muistan vielä, kuinka tuona syksynä tuijotin pesuhuoneen uutta lattialastaa, jonka olin ostanut edellisenä päivänä ennen sairauden toteamista. Olin punninnut ja jahkannut kaupassa lastan tarpeellisuutta ja hintaa. Oli niin paljon muutakin mitä olisi pitänyt ostaa. Yhtäkkiä sillä ei ollut mitään väliä. Olisin luovuttanut vaikka koko kotini irtaimiston pelastusarmeijalle, jos sillä olisi saanut sairauden pois.



Ota kaikki apu vastaan, äläkä karsasta ammattiauttajiakaan. Vaadi kunnalta/kaupungilta apua. Itse laitoin loulta lapseni perhepäivä hoitoon osallistuakseni äidin hoitamiseen. Keskustele asioista miehesi kanssa, sillä sairaus koettelee myös parisuhdetta melko rankalla kädellä. Mitä paremmalla pohjalla olette miehesi kanssa, sitä varmemmin teillä säilyy yhteys toisiinne. Itselläni liitto hajosi äidin kuoleman jälkeen.



Tyhjyys iskee vasta jälkeen päin. Varsinkin yöllä lastennukkuessa kerkeää asioita vatvomaan ja märehtimään. Katkeroituminen on kai asiaan kuluuvaa, mutta ei paranna. Aika parantaa haavat.

Suru ei tunnu helpottavan, välillä se jää taka-alalle mutta sitten tulee päiviä että se iskee kunnolla päälle. Tyhjää on, aivan liian aikaisin menetimme mummon.