Huoh, en todella tiedä mitä tehdä tuon anopin kanssa...

Suhteeni anoppiin on todella monimutkainen ja vaikea.

Hänellä on omat näkemyksensä ja mielipiteensä asioihin ja vain nämä ovat ainoita oikeita näkemyksiä. Hän on aina oikeassa ja " ylempänä" kuin minä, hänen miniänsä. Näin hän kerrankin sanoi riidan yhteydessä: En saisi suuttua enkä loukkaantua hänelle mistään, hän saa sanoa minulle mitä vain enkä saa loukkaantua, saatikka vastaan sanoa. Kaikki pitäisi vain niellä ja olla hiljaa.



Kaikki nämä vuodet hän on pompotellut meitä (mies todella helposti pompoteltavissa), sanonut millon mihinkin sukuvierailulle pitää mennä ja että meidän velvollisuus on käydä näyttämässä lapsiamme tietyin väliajoin mummolassa. Joka kerta kun olemme heillä käyneet, olen pyytänyt heitä käymään myös meillä kylässä. Mieheni on sanonut muutaman kerran myös äidilleen että voittehan te käydä meilläkin päin ja äitinsä lähes suuttunut tästä. Ei siinä mitään mutta kun hän ravaa jatkuvasti tyttärensä luona jonne on pitempi matka kuin meille, mutta meillä eivät käy kuin lasten syntymäpäivillä. Ja meille motkottaa jos ei olla viikkoon käyty kylässä ja vertailee aina että kun käymme minunkin vanhempien luona jatkuvasti (vaikka käymme minun vanhempieni luona harvemmin kuin mieheni vanhempien).



Hänellä ei ole ystäviä lainkaan. Kotona vain on, ei mitään harrastuksia. Ainut ystävä on hänen tyttärensä. He ovat aina samaa mieltä kaikesta ja tietenkin juuri eri mieltä asioista kuin minä. Kälyni ylistää kiertosähköposteissaan kuinka ihana ihminen hänen äitinsä on, hänen elämänsä tärkein ihminen ja kuinka häneltä saa kaikkein parhaimpia neuvoja ja ohjeita elämässä. Minulle (ja muille " ulkopuolisille" ihmisille) hän on töykeä ja ilkeäkin. Aina arvostelemassa muita ihmisiä, oli arvostelemassa siskoni pukeutumistakin heti lapsemme ristiäisten jälkeen.



Anoppi ja käly yhdessä arvostelevat muiden ihmisten kasvatuskäytäntöjä ja muita asioita ja käly puuttuu lasteni kasvatukseen (anoppi ei enää uskalla vuoden takaisen riitamme jälkeen jolloin sanoin hänelle ettei tarvitse näihin asioihin puuttua). Esim. uhmaikäisen lapsemme kiukutessa sanoi ettei saa kiukuta kun taas minä tarjosin syliä ja kyselin mikä on. Minä olen sitä mieltä että kaikkien tunteiden näyttäminen sallittua, tietenkään ei ketään satuteta, tavaroita heitellä tms. mutta kiukkuinenkin saa olla, ollaanhan me aikuisetkin joskus. Anoppi siihen heti jatkamaan että niin juuri, muistakos tyttäreni kuinka sinäkin aina kävit kiukun heittämässä ovesta ulos minun käskiessäni. Kälylläni on pieni vauva, ei siis omaa kokemusta uhmaikäisistä.



Olemme kerran talkoissa mieheni vanhempien luona. Olimme mieheni kanssa todella ahkeria ja lopetteilimme työt viimeisenä. Kun käly miehineen lähtivät jo iltapäivällä kotiinsa, anoppi kovasti kiitteli heitä avusta. Kun me lähdimme, mitään kiitosta ei kuulunut. Ihmettelin tätä miehelleni ja kun hän myöhemmin otti asian puheeksi, anoppi suuttui ja tiuski vain pojalleen että " eihän minuakaan kukaan työstäni kiitä"



Silloin kerran kun meillä riitaa anopin kanssa oli, hän oli jo haastamassa minua oikeuteen kunnianloukkauksesta.



Kun mieheni oli reissussa ja vauvamme joutui sairaalaan, tarvitsin hoitajaa isommalle lapsellemme pari kertaa päivässä että pääsen infektio-osastolle (jonne ei voinut ottaa esikoista mukaan) imettämään vauvaa. Kysyin apua anopilta joka aina vakuutteli että hän mielellään ottaa kyllä lapsia hoitoon jos tarvis. Kyllä hän ottikin mutta vastahakoisesti, vihjaili vain että pitäisi hänen tyttärelleen viedä (johon en oikein hoitajana luottanut) hän oli selvästi loukkaantunut kun en pyytänyt kälyltä lapsenhoitoapua, ilmeisesti käly olisi halunnut hoitaa lastani (hänellä ei silloin vielä omaa ollut) muttei sanonut sitä minulle suoraan vaan ilmeisesti motkotti siitä äidilleen ja äitinsä aina minulle vihjaili.



Olin yksin kuopuksen kanssa sairaalassa, lapsivuodeosastolla. Mies oli taas reissussa eikä päässyt pois kun vasta meidän kotiuduttua. Esikoinen oli anopilla hoidossa. Kerran kävivät meitä katsomassa, ihan lähellä asuvat. Seuraavana päivänä soitin anopille itkien että voisivatko tulla käymään sairaalassa kun minulla niin mieletön ikävä esikoista. Eivät jaksaneet tulla. Myöhemmin soitti ja kertoi että hänen tyttäremsä kävi ja ottivat minun esikoiseni heille seuraavaksi yöksi kysymättä minulta mitään!!

Ja sen jälkeen kun käly sai vauvan, oli kiva lukea heidän albumistaan kuinka mummo ja ukki kävivät kolma kertaa sairaalassa heitä katsomassa ja eivät voineet tulla minua ja pojan poikaansa katsomaan vaikka itkien sitä anelin.



Minulla olisi tällaisia esimerkkejä anopin tempauksista satoja jos vain viitsisin kirjoittaa...



Hän syyttää minua kaiken alistamisen jälkeen siitä kuinka omalla pidättyväisyydelläni olen tehnyt hänen pojastaankin samanlaisen. Hänen poikansa ei tarpeeksi puhu hänelle asioista (anopin pitäisi saada tietää KAIKESTA KAIKKI) Ei ihme että olen hänen seurassaan pidättyväinen, koko ajan varuillani, luota en tippaakaan ja sitten pitäisi kaikki meidän perheen asiat hänelle puhua, huoh. Joka kerta kun heillä kylässä käydään, lähden huonolla mielellä pois.



Minua todella painaa nämä asiat! Käly tahtoisi olla käveria ja hän onkin ihan mukava ihminen mutta hänen paras ystävänsä, anoppini varjostaa hieman ystävyyssuhdettamme, en luota kälyyn, hän puhuu kaiken anopille ja minun täytyy aina miettiä tarkoin mistä hänelle voin puhua ja mistähän he anopin kanssa tällä kertaa saavat aihetta motkotukseen keskenään. Appi on ihana ihminen ja hän pitää minusta.



Mieheni kanssa menee hyvin, mutta tämä aihe on aiheuttanut riitaa välillämme. Mies on elänyt sen kanssa että kunnioittaa vanhempiaan ja ei koskaan sano mitää äidilleen vastaan. Hän ei vain yksinkertaisesti osaa. Ei koskaan ole minua puolustanut vaikka anoppi olisi moittinut suoraan kodinhoitotaitojani tai sitä kuinka minulla on " omaa elämää" , ystäviä ja harrastuksia ja kuinka hänen poika parkansa joutuu lapsenvahdiksi sillä aikaa, heillä kun ei koskaan näin ole ollut vaan hän on niin hyvä äiti ollut että on aina ollut vain lastensa kanssa ja laittanut miehelleen ruoan valmiiksi lautaselle kun tämä on kotiutunut kahden päivän ryyppyreissulta.



Olen ihan sekaisin, en todella tiedä mitä tehdä. Tuntuu niin vaikealta tämä tilanne. Haluaisin kuitenkin että lasten välit pysyisivät läheisinä mummoon, mutta itseäni ei kiinnosta hänen kanssaan olla tekemisissä. Jokaisen äitienpäivänkin olen pilannut menemällä anoppilaan, tottakai, hänhän suuttuisi muuten todella jos emme olisi menneet. Auttakaa rakkaat kanssasisaret, vaivun masikseen!