3-vuotiaan kanssa elämä mennyt ihan liian vaikeaksi.

Hirveää, vaikea ymmärtää, kun iloinen ja tyytyväinen lapsi on yhtäkkiä muuttunut narisevaksi ja raivoavaksi kummajaiseksi. Tiedän, että uhmaiästä on kyse, mutta ei se niitä tilanteita sen helpommaksi tee.



Meillä se on sellaista nykyään, että mitään asiaa ei voi pyytää tai kysymykseen vastata huutamatta. Siis, jos lapsi esim. haluaa valon päälle, ei voi mennä itse sitä laittamaan tai pyytää normaalisti aikuista sitä tekemään, vaan alkaa samantien huutaa kuin palosireeni " Määäää haaaluuun vaaaalooooaaaa!" , aivan kuin olettaisi etukäteen, etten siihen suostu. Tai jos kysyn, haluaako maitoa, alkaa samantien itkeä täysillä, ettei halua, vaikka en todellakaan ole koskaan ennenkään pakottanut maitoa juomaan. Huoh.



Toinen pojan bravuuri on tulla keittiöön aina, kun jompikumpi vanhempi on siellä, ja alkaa huutaen luetella kaikkea sitä, mitä ei halua syödä. Siis vaikka kukaan ei ole käskenyt häntä keittiöön saati sitten syömään mitään. Pitääpä nyt vain ilmoittaa periaatteesta, että en sitten kyllä syö mitään enkä koskaan.



Aaaaarrrgh! Kai tämä aikanaan loppuu, mutta kauhean vaikeaa on pitää mukavaa, rauhallista ilmapiiriä yllä talossa, jossa yhdellä asukkaista on aina herne nenässä...

Anteeksi, rupesi kauheasti naurattamaan toi, että lapsi tulee periaatteesta keittiöön luettelemaan mitä kaikkea ei syö :-DDD Ei varmasti naurata siinä tilanteessa, mutta ulkopuolisena ajatus on kyllä huvittava.



Miten on, auttaako teillä mitenkään huumori näihin tilanteisiin? Meidän 3,5-vuotias on tosi voimakastahtoinen ja temperamenttinen, mutta toisaalta hirmu iloinen ja huumorintajuinen, se pelastaa monta tilannetta. Keksin erilaisia tapoja lyödä tilanteet leikiksi, ja kiukku useimmiten laukeaa nauruun. Esim. tossa keittiöesimerkissä olisin ehkä ruvennut matkimaan poikaa: " En kyllä varmasti syö makkarakeittoa!!! Minä EN SYÖ PORKKANOITA! Ja _missään nimessä_ en syö puhvelinkarvamunakasta!" En tiedä miten huumori toimii muille lapsille, meidän pojalle se on kyllä paras taktiikka.

Vaan keksipä mulle jotain huumoria siitä pukemisesimerkistä. Että itse ensin laitan vaatteet valmiiksi pukemista varten. Sitten lapsi heittelee ne ympäri ja rupeaa kiukuttelemaan kun eivät ole paikallaan ja suorassa! Jos sulla on hyvä huumorintaju, niin keksi mulle siihen joku juttu.



Nimim. Tosikkoko?

Tuntuupa tutulle nuo teidän kirjotukset. Meillä kanssa poika 3v 4 kk on nykyään vastaan ihan kaikkea ja aina. Huuto on aivan hirveä ja mitään ei pyydetä nätisti vaan aina kaikkea vaaditaan huudolla ja tyyliin " äiti TULE HETI tänne" ja jos vastaan etten tule huutaa täyteen ääneen; " kyllä sinä äiti tulet tänne" jne. Voi että kysytään pitkää pinnaa, jota meillä vanhemmilla ei oikein aina ole.



Syömisessä menee aikaa vähintää puol tuntii ja usein tuntikin kun höpöttää koko aika jotain muuta ja laulelee sun muuta. Jos sanon, että syö nopeesti että ehdit kattoo vaikka lastenohjelmat alkaa kamala meteli siitä ettei hän syö.



Pukeminen ja riisuminen yhtä tappelua. Vessassa ei voi kehoituksista huolimatta käydä esim. ennen päikkäreitä vaan huutaa ettei ole pisuhätä ja kun saan houkuteltuu pisulle tulee isot pisut. Ei rupee pukemaan vaikka on kuinka kiire esim. kerhoon. Vaikeinta on illalla nukkumaan meno, kun silittää pitää just niin kauan kuin HÄN haluaa (ja se olis varmaan koko yö), jos lähdet ennen pois alkaa sen maallinen huuto ja raivo että. Kaikkee pitää vastustaa periaatteessa, listaa voisi jatkaa loputtomiin.



Olen vielä itse kotona ja hermot tooosi tiukalla välillä. Ei ole helppoa, mutta onneksi on kohtalotovereita! Jospa tää joskus helpottaisi, vaan tuntuu että pahemmaksi vaan menee...

Avainhan ei ole siinä mitä lapsi haluaa vaan nimenomaa kokeilee saako tahtonsa läpi. Siksi haluaa vaihtaa yht´äkkiä sitä DVD:täkin. On kiva katsoa saako tahtonsa läpi.

Lapsi on kuitenkin vielä pieni, joten hätä saattaa tulla jos huomaakin saavansa tahtonsa läpi. Turvallisen aikuisen hän vielä tarvitsee, johon voi luottaa, että se aikuinen sanoo sen viimeisen sanan.



Se on hienoa, jos itse malttaa pysyä rauhallisena. Huutava ja karjuva aikuinen vaan pelottaa lasta.



Tietysti joitain tilanteita kannattaa yrittää ennakoida niin, että antaa jo valmiiksi lapselle kaksi vaihtoehtoa, joista hän sitten voi valita. Eli ei ehdota: käviskö tämä DVD? vaan kahdesta kysyy kumman haluat?



Ja jossain pukemistilanteissa voi yrittää harhauttaa, juuri kun käsket mennä sinne lähtöpissalle käyt selittämään lapselle niin kuin aikuiselle mitä teidän on pakko muistaa hoitaa ulkona tms. Ottaa lapsi tärkeänä mukaan keskusteluun. Kysellä kovasti.

viime aikoina huumoria ja kiukkukohtausten " ulkoistamista" : Jos ulkona saa raivarit kun ei halua sisälle, lyön leikiksi että juostaan äkkiä sisälle ja pujahdetaan nopeasti ovesta, ettei Känkkäränkkä pääse mukaan. Illalla on loitsuttu yhdessä: mene pois känkkäränkkä, älä tule meidän iltaa pilaamaan. Joskus on puhallettu sitä parvekkeelle yhdessä yms. En tiedä mitä kasvatusasiantuntijat tästä sanoisivat, mutta kyllä se on meillä toiminut yllättävänkin hyvin, vajaa 3-v (perusluonteeltaan melko rauhallisen) tytön kanssa. Ainakin itsellä jää huutaminen vähemmälle ja ollaan lapsen kanssa " samalla puolella" kiukkua taltuttamassa.

Esikoisen aikaan ei ollut tälläistä. Olen ajatellutkin että lapsetkin tuossa iässä ovat jo fiksuja.



Hän kaipaa huomiota ja sellaista huomiota että haluaa omistaa vanhempansa vain yksin! Syö kun syötetään...näin on vanhempansa kannssa täysin ja esikoinen ei saa osaansa.... fiksuja



Mutta voin lohduttaa menee taatusti ajallaan ohi

Meillä ainakin poikaa alkoi naurattaa kun luettiin Samu ja Salla -kirjaa nimeltä " minä en ainakaan syö tomaatteja" tms. Salla siinä luettelee mitä ei syö ja sitten Samu keksii että perunamuusi on pilvenhattaraa ja kalapuikot merenneitojen nekkuja jne. Meillä on alkanut poika sen jälkeen pyytää " kuuomenoita" kun haluaa tomaattia jne. Ronkelointi on vähentynyt kun poika keksii hassuja nimiä ruoalle.

Tee taulukko seinälle, mihin saa esim. tarran, joka kerran kun vaatteet laitetaan kitisemättä päälle ja palkinnoksi päivän päätteeksi teette jotain yhdessä, mistä lapsesi pitää. Tai kitinöttömän viikon päätteeksi esim. uimahalliin tai jonnekin kivaa paikkaan, missä lapsi viihtyy. Kannusta kovasti aina kun tekee jotain hyvin ja ilmaise, että se saa sinut iloiseksi, kun poikasi on ollut niin iloinen.



Valitse mistä taistelet, joka asiasta ei kannata olla niin tiukkana, mieti onko joka asiassa kuitenkaan aina niin välttämätöntä olla tiukkana. Jos ei joskus syö, niin ei syö, syö sitten ensi kerralla. Johdonmukaisuus kuitenkin mukana koko ajan. Huumori on niin ihana, monta kertaa se paras lääke lasten kanssa, se pelastaa niin monelta kohtaukselta.

Ja häneen ei tehoa mitkään maan harhautukset! Ihan turha yrittää vääntää vitsiä mistään tilanteesta ja yrittää keksiä muuta puheen aihetta; ei, ei, ei! Mikään ei auta.



Nyt sen oikein tajuaa, miten helppo esikoinen oli. Hän oli aina kuljetettavissa ja häneen omaantuntoonsa pystyi vetoamaan tilanteessa, kuin tilanteessa.

Ei lapsi ymmärrä mitä se tarkoittaa. Jotkut eivät vielä kouluiässäkään ymmärrä kiirettä ja osaa kävellä reippaasti kouluun, vaan myöhästyvät aina, vaikka olisi kotoa laitettu kuinka aikaisin matkaan.



Ja meidän lapsi on aina syönyt puoli tuntia tai tunnin. Kyllä mulla itsellänikin menee sen verran aikaa, kun syön ja siivoan keittiön. Lapselle ensimmäisenä ruoka eteen, ja sitten voi jatkaa syömistä vielä, kun äiti jo siivoaa keittiötä.



Eli kuten joku edellä jo sanoi, ei kannata tehdä asioista liian vaikeita, vaan miettiä, missä kannattaa vaatia kuinka paljon. Jos perille pääsee helpommin kiertotietä pitkin, niin onko se niin kamalaa käyttää sitä kiertotietä.

huoh, hermot olivat kyllä koetuksilla...

saattaa todenteolla pahentaa tilannetta. Meidän luupää ainakin loukkaantuu ikihyvikseen, jos hänen aina erittäin aiheellisiin raivareihinsa ei suhtauduta asiallisesti. (esim vielä viime hetkellä kun on aamulla saatu ulkovaatteetkin puettua, alkaa kiemurrella ja valittaa että pippeli on huonosti) Ei vitsit paljon auta.

Ihan mahdotonta kaiken pakollisen kanssa. Tosin meillä ei istuteta ruokapöydässä. Jos ei syö niin ei syö. Ruoka biojätteeseen. Ja seuraavalla ruoalla saa sitten syödä. Välillä narisee hurjasti siinä välissä, kun on nälkä. Mutta en anna ylimääräisiä välipaloja.



Nariseeko teidän lapsi tuon vastustuksen lisäksi? Meillä narisee ja lähes koko ajan, ja se on kans niin hermoja raastavaa. Voi milloin, millloin tämä menee ohi?

Heittäytyy toisinaan ihan lattialle vaan potkimaan. Luulin, että pahin uhma olisi ohi, mutta tämähän vain pahenee.



Söi vihdoin ja viimein ruokansa loppuun.



Yritän tehdä oikein, mutta tuntuu, ettei mikään toimi. Lapsi kuulee iltasadun ennen nukkumaanmenoa, haleja ja pusuja saa päivittäin monia, tänäänkin oli aiemmin kaveri meillä leikkimässä jne.



Mutta sitten vain lapsi vetää uskomattomat pultit jostain niin tavallisesta, ettei mitään väliä. Jos vaikka ennen ulos lähtöä sanon, että käy vessassa, vetää herneen nenään eikä suostu menemään. Kiljuu naama punaisena, me muut puemme ulkovaatteet rauhallisena. Sitten alkaa tajuta, että muut lähtevät, menee vessaan ja pissahätähän hänellä oli. En tajua, miksei voi mennä ekasta kehotuksesta, miksi tehdä elämästä niin vaikeaa?



Pahimmillaan se huuto ja ilmaan potkiminen menee niin pahaksi, ettei tunnu loppuvan laisinkaan. Sitten olen ottanut syliin ja estänyt sen potkimisen ja muun ja vain pitänyt sylissä. Sitten hissukseen nikotellen tyyntyy. Oma pinna onneksi kestää aika hyvin, mutta en vain ymmärrä MISTÄ nämä kohtaukset johtuvat??



ap

Se narina voi välillä ajaa hulluksi. ON väärää ruokaa, väärällä lautasella, väärällä lusikalla, väärä muki ja väärää juomaa. Niitten vaihtaminenhan ei ole se ratkaisun avain, joten siihen ei lähdetä. Narinaa on myös esim. ,että haluaa katsoa jonkun lastenohjelman dvd:ltä, laitetaan se päälle, haluaisikin jonkun toisen, ei tätä jne. Ja oikein sellaisella narisevalla äänellä että ajaa minut hulluksi. Sitten otetaan koko dvd pois ja sanotaan ettei sitten katsota mitään. Siitä alkaa se huuto ja kiljuminen. Sitä kestää sitten aikansa. Yhtäkkiä vain tyyntyy.



eilen tapahtui niin, että käveltiin polkua rantaan, poika edellä minä perässä. HÄn kumartui poimimaan risuja polulta ja minä ohitin. Siitä nosti pultit. HÄNEN pitää kulkea edellä. MInä vaan menin rantaan asti, hän koko ajan huuutaa ja itkee, että hänen pitää olla ensin ja minä en saa katsoa sinne enkä tänne. Kun yritin sanoa, että onpa kaunis auringonlasku, hän huusi että ei ole ja ei saa katsoa ja mene pois. Sanoin että menen pihalle ja lähden kävelemään. Huutaa ja roikkuu minussa, että en saa mennä. Sanon että haluaako mennä ensin, haluaa. mutta huutaa kuitenkin ja estää minua menemästä. Ohitan ja menen. Heittäytyy huutamaan maahan. Että minun pitää tulla. PYsähdyn ja sanon että en tule, tule sinä tänne. Tulee vähän matkaa ja taas heittäytyy. Menen eteenpäin ja vähitellen päästään pihaan. Siellä roikkuu taas housuissani ja mikään ei käy.



Sitten yhtäkkiä sanoo, tahdon hiihtää. Ja itku ja huuto unohtuu. Ihan järjetöntä.



Pukeminen ei meinaa onnistua tai aamu/iltatoimet. Kaikkea vastustaa.



Tämä on ainut lapsemme ja saa paljon huomioita, syliä, kirjojen lukemista, pelien pelaamista ym. Onneksi ei ole kotihoidossa, en jaksaisi.

aivan kuin minun suustani, aivan samanlaista, varsinkin tuo dvd oli hyvä esimerkki, ja samalla tavalla menee oli asia mikä tahansa

Ei ole siis kasvatuksella pilattu vaan liittyy ikään.