Ihan oikeasti, mä NIIIIN toivon, että kaikki tän palstan kamalien anoppien uhrit saavat riesoikseen kaltaisensa miniän...

Että kannattaisi jo nyt miettiä hieman sitä toistakin osapuolta, sillä me monet tulemme olemaan vielä anoppeja...

Muista kuitenkin ap että joillakin on oikeasti aivan kauhea ihminen anoppina. Toivotko sellaisen naisen onnettomalle miniälle vielä itselleenkin tulevaisuudessa kauheaa miniää?



Ei se vika AINA ole vain miniässä tai anopissa, mutta joskus se vika todellakin on vain toisessa osapuolessa!

Mistäs ne kamlat anopit syntyisi, jos ei kamalista miniöistä : )



Mutta siis oikeasti musta on ihan älytöntä, kun täällä niin paljon vouhkataan joistain anopin sanomisista, tai just tosta, että anoppi tuo sairaalaan poikansa kuvia ja hehkuttaa, että lapsi on isänsä näköinen...voi tsiisus!



Siis eihän kaikki asiat aina mukavilta tunnu, ja joskus jotkut loukkaa ihan tarkoittamattaan. Mutta kyllä aikuisen ihmisen pitäisi pystyä joko avaamaan suunsa tai sitten käsittelemään asiat ihan itsekseen.



Mun oma anoppi on aivan ihana ihminen (ja appi kanssa), ja vilpittömästi haluavat kaikille lapsilleen ja heidän puolisoilleen hyvää, kohtelevat lapsenlapsia tasapuolisesti ja vaikka mitä. Siitä huolimatta miehen veljen vaimo löysi jatkuvasti valittamiseta heistä, ja ne jutut oli just sitä luokkaa että mitähän se anoppi nyt oikein tarkoitti kun sanoi sitä ja tätä...eikä tajunnut ressukka, että se oli ihan se oma pää, joka käänsi kaikkien sanomiset vähän epäilyttäviksi ja häntä halveksuviksi.



T: ap.

Mulla melkein 40 vuotta ikäeroa anopin kanssa. Pakostakin on näkemyseroja. Ja miniää en varmaan saa kun ei oo poikaa, vaikka eihän sitä nykyään koskaan tiedä.

Jos anoppi sanoo niin tai näin, niin siitä murehditaan kuukausi-/vuositolkulla. Asiaa ei kuitenkaan selvitetä, vaan jäädään märehtimään ja kuluttamaan voimavaroja jonkun tokaisuun. Tokaisu saattaa olla ehkä ajattelemattomasti sanottu, mutta harvoin ilkeyksissään. En nyt viittaa suoraan tuohon yhteen keskusteluun, mutta näin yleensä kommentteihin asiasta.



Samoin olen ihmetellyt lapsettomien uskomatonta yksisilmäisyyttä. Siitä, kuinka voivotellaan miten ystävä kehtasi olla onnellinen omasta lapsestaan, kun itse rypee lapsettomuuden suossa.



Molemmat, sekä hankalan anopin omistaneena että lapsettomuuden kokeneena, en siltikään ymmärrä tuota märehtimisen määrää. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse juuri sellainen sammakkojen pulauttelija, että joudun monesti jälkeenpäin sanomiani korjailemaan tai ainakin miettimään. Mutta en myöskään jaksa muiden sanomisista ottaa niin itseeni, muiden pienuutta ja töppimistä se vain on.



Hieman itsevarmuutta peliin, eukot!

kun käydään niin olen eriniminen. Ja yhteisiä vuosia pojan kanssa on takana jo useita. Eikä anoppi ole vanhuuden höperö dementikko vaan menestynyt yksityisyrittäjä.

täysin ja antanut esimerkkejä siitä, miten typeristä asioista ihmiset valittavat kun anoppi on kyseessä. Hiljattain kuitenkin tapasin sitten vihdoin yhden näistä kauhuanopeista ja huomasin, että kyseinen miniä ei todella ollut liitoitellut juttuja. Kaikki ne pienet sanat ja katseet oli tosiaan tarkoitettu loukkauksina ja sinänsä mitätön asia, jonka anoppi lyhyen tapaamisemme aikana, muuttui pahaksi, koska se oli selvästi tehty vain ja ainoastaan miniän kiusaksi.



En tajua, miksi aikuinen isoäiti-ikäinen nainen käyttäytyy noin. Mutta sivullisena on helppo nähdä, miten miniä pääsisi tilanteesa eroon. Lakkaisi vain välittämästä. Kyse on niin pienistä asioista (miten kahvikupit on katettu pöytään ja saako kukkaa kastella jollain tavalla), että niillä ei ole mitään merkitystä kenellekään muulle maailmassa, kun miniälle, joka haluaa hyväksyntää ja saa mieleltään kierolta anopilta vain ilkeitä piikkejä ja arvostelua.

Veljeni puolisoineen kärsivät lapsettomuudesta, olivat yrittäneet jo 3 vuotta kun minä tulin vahingossa raskaaksi. Musta oli todella hienoa, että veljen puoliso sanoi minulle, kuinka paljon häntä otti päähän se, että jhe yrittää, ja meille tulee vauva suunnittelematta. JA kuinka heidän piti olla ne ensimmäisen lapsenlapsen antajat jne. Kun tuon oli saanut suustaan, niin me pystyttiin oikein hyvin keskustelemaan kaikesta, siitä haluavatko he olla tekemisissä kanssamme (no toki halusivat, se oli varmasti helpompaa kun ei tarvinnut tuollaista asiaa kantaa sisällään), ja me taas pystyimme tukemaan heitä kaikin tavoin, sekä samalla olemaan hienotunteisia.

Täällähän jotkut lapsettomat vaatii sitäkin, että jokaisen pitäisi joka tilanteessa ottaa pouheissaan huomioon, että paikalla SAATTAA olla joku lapsettomuudesta kärsivä, jota jotkut vauvajutut loukkaa...siis voiko taas enää itsekkäämmäksi touhu mennä...

Vierailija:

Jos anoppi sanoo niin tai näin, niin siitä murehditaan kuukausi-/vuositolkulla. Asiaa ei kuitenkaan selvitetä, vaan jäädään märehtimään ja kuluttamaan voimavaroja jonkun tokaisuun. Tokaisu saattaa olla ehkä ajattelemattomasti sanottu, mutta harvoin ilkeyksissään. En nyt viittaa suoraan tuohon yhteen keskusteluun, mutta näin yleensä kommentteihin asiasta.

Samoin olen ihmetellyt lapsettomien uskomatonta yksisilmäisyyttä. Siitä, kuinka voivotellaan miten ystävä kehtasi olla onnellinen omasta lapsestaan, kun itse rypee lapsettomuuden suossa.

Molemmat, sekä hankalan anopin omistaneena että lapsettomuuden kokeneena, en siltikään ymmärrä tuota märehtimisen määrää. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse juuri sellainen sammakkojen pulauttelija, että joudun monesti jälkeenpäin sanomiani korjailemaan tai ainakin miettimään. Mutta en myöskään jaksa muiden sanomisista ottaa niin itseeni, muiden pienuutta ja töppimistä se vain on.

Hieman itsevarmuutta peliin, eukot!

On mullakin joitain tosi v-mäisiä sukulaisia, mm. oma äitini : ) Mutta en mä jaksa enää hänen sanomisistaan tai ilkeilyistään välittää, joko laitan luun kurkkuun tai olen välittämättä.



Sehän siinä just onkin mitä ihmettelen, että miksi niitä asioita jäädään märehtimään ja monessa tapauksessa omaan päähän vielä kasvattelemaan, kun asioiden voi vaan antaa olla tai sitten oikeasti tehdä niille jotain.